lauantai 16. syyskuuta 2017

Suomen historian suurin valtiomies



Valtiomies: taitava ja huomattava valtiollinen johtomies.”
Suurmies: miespuolinen henkilö, joka on jäänyt historiankirjoihin jonkin suuren tekonsa seurauksena.”

Edellä esitetyt lainaukset ovat Wikisanakirjan määritelmiä valtiomiehestä ja suurmiehestä. Kun nämä määritelmät yhdistetään, saadaan lopputuloksi korkeat kriteerit, joita vain harva historian henkilö on koskaan saavuttanut. Suomen kansakunnan pitkästä historiasta löytyy kuitenkin yksi mies, joka täytti yhtäaikaisesti sekä valtio- että suurmiehen tilavat saappaat luontevammin kuin kukaan toinen häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tuo mies oli Södermören kreivi, Kemiön vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna (1583–1654). Johtavaan aristokraattisukuun syntynyt Oxenstierna nousi poliittisen päätöksenteon valokeilaan vuonna 1611, jolloin nuori kuningas Kustaa Aadolf (1594–1632) nimitti hänet valtaneuvoston ylimpään virkaan valtakunnankansleriksi.

Miksi juuri Axel Oxenstierna on Suomen historian suurin valtiomies? Ensiksikin on syytä muistaa, että kaikki Ruotsin valtiomiehet Birger-jaarlista (n. 1240) kuningas Kustaa IV Aadolfiin (1809) saakka ovat olleet myös Suomen ja suomalaisten valtiomiehiä. Valtio on hallinnollinen rakennelma eikä etninen identiteetti, vaikka tämä itsestäänselvyys tuppaa aika ajoin unohtumaan niin suomalaisilta kuin muiltakin. Axel Oxenstiernan elinkaari vuodesta 1583 vuoteen 1654 osui ajankohtaan, jolloin Ruotsin vaikutusvalta Euroopassa ja jopa sen ulkopuolella saavutti lakipisteensä ja jolloin Suomi oli kiinteä osa Ruotsin varsinaista ydinaluetta. Historioitsija Harald Gustafsson on kuvannut Axel Oxenstiernan aikaista Ruotsia konglomeraattivaltioksi, jonka eri osilla oli ainutlaatuinen ja toisistaan poikkeava suhde poliittiseen valtakeskukseen Tukholmassa. Tässä konglomeraatissa Suomen herttuakunta oli maakuntineen osa Smoolannista Norlantiin ulottuvaa Varsinaisruotsia toisin kuin vaikkapa Käkisalmen ja Inkerin läänit, jotka olivat Moskovan ruhtinaskunnalta kaapattuja voittomaita, tai Viro ja Liivinmaa, jotka olivat liittyneet osaksi Ruotsin valtapiiriä vain sen hallitsijoiden vasalleina eivätkä siis valtakunnan kiinteinä osina.

Suuren valtiomiehen tulee olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan uuttera, ahkera, sitoutunut ja tarvittaessa jopa uhrautuva. Axel Oxenstiernalla oli kaikki nämä ominaisuudet. Oxenstierna johti tarvittaessa sotajoukkoja kentällä ja matkusti henkilökohtaisesti ympäri diplomaattisilla edustustehtävillä. Hän järjesteli uutterasti hallintoa ja taloutta koti-Ruotsissa ja ulkomailla ja hoiti niin politiikan suuria linjoja kuin ruohonjuuritason pikkuasioitakin. Parhaimman kuvan Oxenstiernan valtiomiesominaisuuksista saa selailemalla hänen huomattavan suuruista kirjeenvaihtoaan, joka kirjamuotoon toimitettuna ja julkaistuna käsittää liki kolmekymmentä volyymiä – ja lisää julkaisematonta materiaalia löytyy yhä Tukholman Riksarkivetin arkistokokoelmista. Axel Oxenstiernan työkentän ymmärtämiseksi voimme katsoa vaikkapa näytettä hänen kirjeenvaihdostaan elokuun 1627 lopulta, jolloin Oxenstierna oli itse mukana kuningas Kustaa Aadolfin sotaretkellä puolalaisia vastaan Preussin alueella. Elokuun 21. päivä Oxenstierna kirjoittaa Birsenin sotilasleiristä latinankielisen kirjeen Puola-Liettuan aatelisparlamentin eli Sejmin edustajalle ja sopii suunniteltujen rauhanneuvottelujen käytännöllisistä järjestelyistä. Seuraavana päivänä hän kirjoittaa Tukholmaan hovimarsalkka Dietrich von Falkenbergille informoidakseen tätä kuparin hinnan huomattavasta alenemisesta Saksan markkinoilla ja ehdottaa Ruotsista louhitun kuparin viennin kohdistamista Espanjaan, missä kuparista maksetaan parempaa hintaa. Elokuun 24. päivä Oxenstierna kirjoittaa kamreeri Gerdt Dirichssonille ja sopii tuhannen taalerin suuruisen saatavan maksamisesta kuninkaan puolesta. Viittä päivää myöhemmin Oxenstierna palaa jälleen diplomatian pariin ja keskustelee puolalaisen vastapuolensa kanssa rauhanneuvotteluiden tulevaisuudesta viimeaikaisten sotatapahtumien varjossa. Kuun viimeisenä päivänä Oxenstierna myöntää balttilaiselle aatelismies Gotthard Rehbinderille suojakirjeen koskien tämän läänityksiä Kokenhusenissa nykyisen Latvian alueella. Samana päivänä Oxenstierna kirjoittaa myös kaksi kirjettä ohjeistaakseen Ruotsin diplomaattisia edustajia Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Työteliään ja pitkän päivän neljäs ja viimeinen kirje on osoitettu Tukholman valtaneuvostolle, jota Oxenstierna informoi viimeaikaisista sotatapahtumista, Puolan kanssa suunnitelluista rauhanneuvotteluista sekä kuningas Kustaa Aadolfin päätöksestä jatkaa sotaa kunnes puolalaiset myöntyvät hänen rauhanehtoihinsa [Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling, förra afdelningen, tredje bandet, bref 1625–1627, 148–169]. Axel Oxenstiernan elämä oli lähes tauotonta uurastusta kirjoituspöydän ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Axel Oxenstiernan nostaa muiden valtiomiesten ylitse suurmieheksi hänen jälkeensä jättämän perinnön suuruus ja pitkäkestoisuus. Axel Oxenstierna ei ollut sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien hallintoinstituutioiden perustaja. Seuraavat hallinnolliset innovaatiot toteutettiin Ruotsissa ja Suomessa Axel Oxenstiernan kanslerikaudella.

Läänit. Ruotsin paikallishallinto oli ollut sekamelskaa vielä kuningas Kaarle IX:n valtakaudella vuosisadan vaihteessa. Ruotsi ja Suomi oli jaettu linnalääneihin, joita johtivat kruunun asettamat voudit. Itä-Karjalan ja Baltian voittomaita puolestaan hallitsivat kruunun mandaatilla toimineet käskynhaltijat ja kenraalikuvernöörit. Voutien, käskynhaltijoiden ja kuvernöörien keskinäinen hierarkia ja toimivaltojen rajat eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä vaan jättivät tilaa tulkinnoille ja arvovaltanahisteluille. 1600-luvun alussa epämääräisin valtuuksin toimineiden käskynhaltijoiden tilalle alkoi ilmaantua maaherroja, jotka olivat vastuussa suoraan kuninkaalle. Maaherrojen tehtävänkuva rakentui pitkälti vero- ja sotalaitoksen hallinnosta sekä elinkeinoelämään liittyvistä kysymyksistä. Toisin kuin aikaisemmilla linnanherroilla ja käskynhaltijoilla, maaherroilla ei ollut sotilaallista tai juridista päätäntävaltaa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa maaherrojen toimivalta määriteltiin entistä tarkemmin ja heidän hallinnollisiksi vastuualueikseen vakiintuivat läänit. Hallitusmuodossa läänien lukumääräksi asetettiin kuusitoista, joista nykyisen Suomen alueella sijaitsivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin sekä Pohjanmaan läänit. Vuonna 1997 Paavo Lipposen sinipunahallitus päätti suuressa viisaudessaan korvata toimivat läänit hahmottomilla aluehallintovirastoilla, joiden institutionaalinen epämääräisyys ja sekava sisäinen olemus sai keskiajan feodaaliset linnaläänit näyttämään hallinnollisen läpinäkyvyyden ja johdonmukaisuuden ihannekuvilta. Suomen läänit siirtyivät maaherroineen historiaan vuoden 2010 alusta, mutta Ruotsissa ne elävät ja voivat edelleen hyvin.

Suomen sotalaitos. Axel Oxenstiernaa voi syystä pitää Suomen sotalaitoksen perustajana. Joskus vuoden 1616 aikana Oxenstierna ryhtyi laatimaan suunnitelmaa maakuntarykmenttien järjestelmästä. Ruotsin sotaväki alkoi tuolloin koostua paljolti asevelvollisista ruotumiehistä, ja valtakunnan sotalaitokselle syntyi tarve miettiä tapaa, jolla uusia ruotumiehiä saatettiin syöttää katkeamattomana virtana varsinaisiin taisteluyhtymiin, kuten kenttäeskadrooniin. Tätä tarkoitusta varten valtakunta tuli jakaa kahdeksaan kutsunta-alueeseen, joista kuusi sijaitsi Pohjanlahden länsipuolella ja kaksi Suomen herttuakunnan alueella. Nämä kutsunta-alueet jakautuivat puolestaan kahteen tai kolmeen maakuntaan, joiden kaikkien tuli perustaa yksi maakuntarykmentti (landsregiment). Järjestelmä ei aluksi ottanut toimiakseen, ja vuonna 1621 vain neljä maakuntarykmenttiä oli onnistunut tuottamaan kruunun palvelukseen täysvahvuisia komppanioita. Maakuntarykmentit synnytettiin käytännössä uudelleen vuoden 1634 hallitusmuodossa, jonka seurauksena Ruotsiin ja Suomeen perustettiin 23 jalkaväen ja kahdeksan ratsuväen maakuntarykmenttiä. Maakuntarykmenttien ruotumiehiä harjoitettiin säännöllisesti taktiikassa ja aseen käsittelyssä – joko viikoittain tai vähintäänkin kuukausittain. Täten Suomeen institutionalisoitiin sekä asevelvollisuuden että varuskuntien pitkä perinne. Suomessa maakuntarykmenttien suoria perillisiä ovat yhäkin Hämeen rykmentti, Porin prikaati sekä Uudenmaan prikaati.

Oikeuslaitos. 1600-luvun alussa Ruotsin ja Suomen oikeuslaitos nojautui käytännössä maaseudun käräjäoikeuksiin ja kaupunkien raastupiin. Näitä oikeusasteita johtaneet lautamiehet ja lainlukijat asettivat usein paikalliset intressit valtakunnallisten oikeusperiaatteiden edelle, eikä oikeusasteiden päätöksistä voinut valittaa kuin kuninkaalle itselleen. Ilmeisesti kuningas Kustaa Aadolfin omasta aloitteesta Tukholmaan perustettiin vuonna 1614 Svean hovioikeus, jonka tehtäväkenttä oli kolmijakoinen. Ensiksikin sen tuli toimia valtakunnan ylimpänä vetoomusoikeutena, jonka päätökset olivat kiistattomia ja lopullisia. Toiseksi sen tuli selvitellä aatelissäädyn sisäisiä oikeuskiistoja, mikä tehtävä oli lähes hukuttaa koko hovioikeuden kimurantteihin omistus- ja perimystapauksiin. Kolmanneksi Svean hovioikeuden oli määrä valvoa alempien oikeusasteiden toimintaa eli käytännössä tarkistamalla niiden Tukholmaan toimittamia oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Näiden tehtävien laajuus ja niihin liittyvä työmäärä oli niin suuri, että Axel Oxenstiernan luotsauksessa Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle perustettiin 1620- ja 1630-luvuilla myös kolme rinnakkaista hovioikeutta. Yksi näistä rinnakkaisista hovioikeuksista perustettiin Turkuun vuonna 1623. Turun ensimmäisen hovioikeuden perintö elää yhä Suomen viidessä hovioikeudessa Helsingissä, Kuopiossa, Rovaniemellä, Vaasassa ja Turussa itsessään.

Helsinki. Suomen nykyisen pääkaupungin perustaja ei ollut Axel Oxenstierna vaan kuningas Kustaa Vaasa, joka antoi vuonna 1550 luvan perustaa kaupungin Vantaanjoen suulle, keskiaikaisen Koskelan kylän paikalle. 1600-luvulle tultaessa Helsinki alkoi kuitenkin osoittaa taloudellisen ja demografisen näivettymisen merkkejä, eikä kaupungin sijainti nykyisen Vanhankaupungin alueella ollut enää tarkoituksenmukainen laivaliikenteen kannalta. Axel Oxenstierna näki, että Helsingin kohdalle oli silti saatava toimiva satama sotajoukkojen laivaamiseksi suorinta reittiä Suomenlahden ylitse Tallinnaan ja sieltä edelleen Baltian, Puolan ja Saksan sotakentille. Vuonna 1638 Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti poistaa Porvoolta ja Helsingiltä niiden tapulioikeudet (eli privilegiot käydä suoraa ulkomaankauppaa) ja perustaa kokonaan uuden tapulikaupungin Santahaminan saarelle. Santahaminan rannat osoittautuivat kuitenkin liian epätarkoituksenmukaisiksi syvän sataman rakentamiselle, minkä lisäksi saaren yhteydet sisämaahan olivat huonot. Toukokuussa 1639 Axel Oxenstierna antoikin kuningatar Kristiinan nimissä määräyksen uuden tapulikaupungin rakentamisesta vanhan Helsingin eteläpuolella sijaitsevalle Sörnäisten niemelle. Helsingin siirto Vanhastakaupungista Sörnäisten niemelle ja Kruununhaan rannalle mahdollisti kaupungin kehittymisen merkittäväksi sotakaupungiksi, meri- ja sisämaanliikenteen solmukohdaksi, kaupankäynnin ja hallinnon keskukseksi sekä lopulta koko Suomen pääkaupungiksi.

Yliopisto. Axel Oxenstiernan noustessa valtaneuvostoon vuonna 1609 Ruotsissa oli vain yksi yliopisto, keskiaikainen Upsalan yliopisto, joka oli käytännössä jouduttu perustamaan uudestaan 1500-luvun lopulla. Valtion eri toimintojen ja työkentän ripeästi laajentuessa ja virka-aateliston lukumäärän kasvaessa 1620-luvulla Kustaa Aadolfille ja Axel Oxenstiernalle kävi selväksi, että Upsalan yliopiston kapasiteetti ei enää riittänyt turvaamaan riittävää määrää päteviä virkamiehiä ja hallintoviranomaisia kruunun palvelukseen. Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle tuli siten perustaa uusia yliopistoja pappien, lakimiesten, upseerien ja virkamiesten kouluttamiseksi. Vuonna 1632 Tarttoon perustettiin valtakunnan toinen yliopisto, jonka opiskelijakunta koostui pitkälti saksankielisistä balttiaatelisista. Kun tämänkään ei riittänyt vastaamaan kruunun alati kasvaviin tarpeisiin koulutetusta virkamieskunnasta, Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti vuonna perustaa Turkuun valtakunnan kolmannen – ja Suomen ensimmäisen – yliopiston. Vuonna 1640 toimintansa aloittanut Kuninkaallinen Turun akatemia jatkoi toimintaansa aina vuoden 1827 Turun paloon asti, jolloin Suomen silloinen hallitsija tsaari Nikolai I määräsi yliopiston siirrettäväksi Helsinkiin. Siirron yhteydessä yliopiston nimi vaihtui Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi, joka puolestaan uudelleen nimettiin Suomen itsenäistymisen seurauksena Helsingin yliopistoksi vuonna 1919. Helsingin yliopiston todellinen isä ei kuitenkaan ollut tuolloinen valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim tai edes tsaari Nikolai I vaan kansleri Axel Oxenstierna, jonka perustaman Kuninkaallisen Turun akatemian suora perillinen Helsingin yliopisto yhäkin on.

Ministeriöt. Axel Oxenstiernan toteuttamista uudistuksista merkittävin oli eittämättä valtaneuvoston uudelleenjärjestely vuoden 1634 hallitusmuodon yhteydessä. Kustaa Aadolfin eläessä Tukholman valtaneuvostossa oli ollut vain muutama vakiintunut virka (aatelisen aristokratian dominoimassa valtaneuvostossa oli vajaat parikymmentä jäsentä, joista osalla oli virka valtaneuvoston ulkopuolella). Valtaneuvostoa kuninkaan lähimpänä apurina johtanut kansleri vastasi valtaneuvoston kirjeenvaihdosta valtakunnan sisällä ja sen ulkopuolella. Drotsin virka oli muodollisesti korkein, ja teoriassa hän saattoi toimia kuninkaan sijaishallitsijana. Valtiovarainjohtaja vastasi kruunun kassasta. Marski ja valtakunnanamiraali olivat sotilaallisia virkoja – edellinen johti armeijaa ja jälkimmäinen laivastoa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa Axel Oxenstierna perusti valtaneuvoston virkojen alaisuuteen niin sanottuja kollegioita. Kansleri johti siitä edes kansliaa valtionhallinnon keskusvirastona. Valtionvarainjohtajan alaisuuteen perustettiin kamarikollegio, joka vastasi kaikista valtion tuloista ja menoista sekä tarkasti tilit. Drotsista tuli valtakunnan ylin oikeusviranomainen, joka johti Svean hovioikeutta. Hänen rinnalleen nimitettiin Tarton, Jönköpingin ja Turun hovioikeuksiin niiden omat presidentit. Marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuksiin perustettiin sotakollegio sekä amiraliteetti, jotka vastasivat sotalaitoksen sisäisestä resurssienhallinnasta ja oikeudenkäytöstä. Näiden viiden kollegion rinnalle perustettiin Axel Oxenstiernan hallintokaudella vielä vuorityöstä vastannut vuorikollegio (1637) sekä ulkomaankauppaa ja kaupunkielinkeinoa hallinnoinut kauppakollegio (1651). Axel Oxenstiernan perustamat kollegiot eivät olleet sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien ministeriöiden ensimmäisiä versioita.

Suomen historian suurimman valtiomiehen ja hänen pitkän, neljä vuosisataa kattavan perintönsä muisteleminen asettaa Suomen tasavallan satavuotisjuhlallisuudet tarpeelliseen mittakaavaan.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Lutherin kirkko



Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun entinen munkki Martin Luther väitetysti naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen ja vasaroi samalla liikkeelle uskonpuhdistuksena tai reformaationa tunnetun uskonliikkeen (Saksan lukuisten painokoneiden suoltamia pamfletteja ei varsinaisesti tarvinnut naulata yhtään minnekään niiden saattamiseksi suuren yleisön tietoisuuteen). Reformaatio synnytti kokonaan uutta kirkkohistoriaa, sillä Lutherin julistamien oppien pohjalle muodostui aikanaan kilpailevia kirkkokuntia läntistä kristinuskoa aiemmin määrittäneen katolisen ja apostolisen roomalaiskirkon rinnalle.

Luther ei koskaan varsinaisesti perustanut mitään luterilaista kirkkoa, vaan hänen ainoaksi kirkolliseksi kodikseen jäi instituutio, joka tunnettiin keisarillisena kirkkona (Reichskirche). Keisarillisen kirkon institutionaalinen viitekehys koostui ruhtinaspiispoista ja ruhtinasapoteista. Ruhtinaspiispoja eli vaaliruhtinaiden kollegion hengellisiä jäseniä oli kolme, Trierin, Kölnin ja Mainzin arkkipiispat. Viimeksi mainittu toimittu vaalikollegion kanslerin virkaa, kun taas Kölnin ja Trierin arkkipiispat toimivat hänen varakanslereinaan. Ruhtinaspiispat, kuten myös keisarin läänittämien luostarien ruhtinasapotit, olivat paitsi hengellisiä kirkonmiehiä niin myös keisarin maallisia vasalleja. Keisarillisen kirkon institutionaaliset juuret ulottuivat varhaiskeskiajalle, jolloin Saksan kuninkaat ryhtyivät saksilaisesta dynastiasta alkaen (962–) jakamaan oman kuninkaallisen kappelinsa hengenmiehille kirkollisia läänityksiä. Siirtäessään kruunun maa-omaisuutta kirkollisille luottomiehilleen kuninkaat delegoivat näille samalla poliittista, juridista ja jopa sotilaallista valtaa alueilla, joita he käytännössä hallitsivat kuninkaan puolesta ja tämän nimissä. Järjestely ei suinkaan heikentänyt kuninkaallista keskusvaltaa vaan jopa vahvisti sitä korvatessaan verraten tehottoman, epäsuoran kuninkaanhallinnon paljon öljytymmällä ja johdonmukaisemmalla kirkollisella organisaatiolla.

Sydänkeskiajan investituurariidan seurauksena keisarin ja kirkon välinen dynamiikka muuttui. Keisarin oman kappelin kirkollinen merkitys väheni, kun piispojen nimittäminen virkoihinsa tapahtui yhä enemmän paikallisten tuomiokapitulien kautta. Tämän kehityksen myötä keisarit lähestyivät entistä enemmän kirkollisen säädyn ylintä kastia, ruhtinaspiispoja, joille keisarit myönsivät vuonna 1168 herttuoiden maalliset valtaoikeudet. Hohenstaufien poliittisesti ristiriitainen keisaridynastia heikensi myös ruhtinaspiispoja, sillä maallisen keskusvallan kutistuminen vähensi ruhtinaspiispoille valuneita läänityksiä ja tulolähteitä. Myöhäiskeskiajalla kirkko ajautui toistuviin sisäisiin kriiseihin, joiden aikana kirkollista arvovaltaa tavoitteli useita kilpailevia paaveja. Nämä skismat synnyttivät Saksassa debattia siitä, mitkä olivat paavin, curian (Kirkkovaltion toimeenpanevan hallituksen), kirkolliskokousten ja piispojen auktoriteettien rajat. Saksalaiset teologit ja lakimiehet olivat taipuvaisia delegoimaan suurimman päätäntävallan erityisille kirkolliskokouksille, jotka selvittäisivät ja ratkaisisivat kirkon sisälle pesiytyneitä ongelmanaiheita. Saksalaiset oppineet toivoivat kirkolliskokousten selvittävän samalla myös keisarikunnan omia institutionaalisia ongelmia, joista polttavimpana näyttäytyi keisarin aseman heikkous suhteessa kirkkoon ja Saksan omiin säätyihin.

Saksalaisten oppineiden ja kirkonmiesten vaatimukset reformaatiosta eli paluusta kirkon ja keisarikunnan kuviteltuun alkuidylliin levisivät suuren yleisöön tietoisuuteen painetun sanan muodossa 1400-luvun lopulla. Tuntemattomaksi jääneen tekijän pamfletti Reformatio Sigismundi (ilmestyi alun perin käsikirjoituksena vuonna 1439 ja myöhemmin painettuna 1476) saavutti radikaaleille vaatimuksilleen suurta kannatusta alempien kansankerrosten parista – johtuen mahdollisesti myös siitä, että se oli ensimmäinen teologinen polemiikki kansanomaisen saksan eikä kirkon sisällä käytetyn latinan kielellä. Reformatio Sigismundi esitti muun muassa, että koko keisarillinen kirkko oli hajotettava ja että sen mittava maaomaisuus tuli jakaa Saksan kaupunkien ja aateliston alemman ritariluokan kesken. Lisäksi pamfletti esitti myös keinoja talonpoikien juridisen asema parantamiseksi aateliston vaateita vastaan.

Poliittiselta panoarvoltaan paljon raskaampi teksti oli vuosien 1500–1510 välillä ilmestynyt Gravamina nationis Germanicae. Syytekirjelmän muodon ottanut pamfletti sisälsi sata kohtaa, jossa Rooman kirkkoa kritisoitiin poliittisista ja taloudellisista väärinkäytöksistä, mukaan lukien kiistanalaisesta anekaupasta. Politiikan tasolla pamfletin saksalaisia kirjoittajia kaiversi italialaisten ja ranskalaisten kohtuuttoman suureksi paisunut valta curiassa. Itsensä saksalaiseksi ”kansakunnaksi” mieltäneet säädyt ottivat Gravaminan poliittiseksi ohjenuorakseen, ja jopa kirkolliset vaaliruhtinaat kokivat sen esille nostamat taloudelliset ja poliittiset vääryydet Rooman kirkon sisällä omaksi asiakseen. Ruhtinaspiispat asettuivat Gravaminan taakse ja Roomaa vastaan siitä syystä, että keisarillinen kirkko oli nivoutunut osaksi keisarikunnan perustuslaillisia rakenteita ja poliittisia järjestelmiä. Kun keisari oli Wormsin valtiopäivillä vuonna 1123 luopunut oikeudestaan nimittää piispat vastineeksi heidän muodollisesta vihkimisestään virkaan, kirkosta oli tullut Saksassa käytännössä keisarin vasalli. Vaikkei keisarilliselle kirkolle muodostunut koskaan mitään omaa nimellistä hierarkiaa, sen jäsenet näkivät Mainzin arkkipiispan epävirallisena johtajanaan.

Entinen augustinolaismunkki Martin Luther astui keisarikunnan julkiselle areenalle aikana, jolloin Gravamina hallitsi yleistä keskustelua siinä määrin, että siitä oli historioitsija Joachim Whaleyn mukaan tullut keisarikunnan politiikan idée fixe. Tämä päähänpinttymä sai uuden olomuodon Lutherin teeseissä, jotka radikaaleista väitteistään huolimatta nivoutuivat osaksi samaa keisarillisen kirkon sisällä porisevaa diskurssia kuin Gravamina jopa siinä määrin, että kirkon oli aluksi vaikea erottaa Lutherin väitettyä kerettiläisyyttä kirkon omista myöhäiskeskiajan opeista. Vuonna 1520 ilmestynyt An den Christlichen Adel deutscher Nation oli käytännössä Lutherin oma päivitys Gravaminasta. Kirjasessaan Luther vetosi keisari Kaarle V:een ja Saksan säätyihin, jotta nämä puolustaisivat kirkkoa paavin ylivaltaa vastaan ja kutsuisivat koolle uuden kirkolliskokouksen, joka uudistaisi sekä kirkkoa että keisarikunnan edustamaa ”kristittyä säätyä.”

Gravamina pysyi keisarikunnan polttavimpana sisäpoliittisena ohjelmana vielä monta vuotta sen jälkeen kun Luther oli ensin julistettu kirkonkiroukseen ja hieman myöhemmin keisarillisen pannan alaiseksi. Esitys uuden, entistä laajemman ja radikaalimman Gravaminan muotoilemisesta kirkkoa vastaan pysyi valtiopäivien asialistalla aina vuoteen 1530 asti, pitkälti keisarillisten kaupunkien aloitteesta. Tänä aikana valtiopäivien ulkopuolella tapahtui kuitenkin paljon. Lutherin vaatima uskonpuhdistus löysi kaikupintaa Saksan alempien kansanosien parista, ja samalla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat päätyivät vastakkainasetteluun maallisten säätyjen kanssa. Vuoden 1525 suuren talonpoikaiskapinan seurauksena keisarilliset säädyt olivat enemmän huolissaan yhteiskunnan vakaudesta kuin kirkon rakenteellisista ongelmista.

Lutherin reformaation seurauksena keisarilliselle kirkolle ilmaantui Saksaan kilpailija, ruhtinaiden territoriaalinen kirkko. Tämä jälkimmäinen kirkko institutionalisoitiin yhdeksän vuotta Lutherin kuoleman jälkeen Augsburgin uskonrauhassa (1555), jossa keisari ja säädyt sopivat periaatteesta nimeltä ius reformandi. Periaatteen mukaan kunkin ruhtinaskunnan suvereenilla oli oikeus reformoida hallitsemansa alueen kirkkoa jommankumman virallistetun uskontunnustuksen, katolisen tai luterilaisen, perusteella. Käytännössä periaate antoi territoriaalisille ruhtinaille vallan määrätä, mitä uskontunnustusta heidän omien alamaistensa olisi siitä edes noudatettava. Keisarillinen kirkko, Lutherin alkuperäinen henkinen koti, ei kuitenkaan vajonnut reformaation maininkeihin vaan päinvastoin selvisi ja jopa vahvistui uudelleen ajan myötä. Ratkaisevaa keisarillisen kirkon ja saksalaisen katolilaisuuden selviytymisessä oli Habsburgien keisaridynastian kirkolle antama horjumaton tuki sekä se seikka, että kirkollisten vaaliruhtinaiden virat niihin liitettyine läänityksineen ja privilegioineen pysyivät katolilaisten käsissä. Tässä jälkimmäisessä syyssä ei ollut suinkaan kyse mistään tapahtumahistorian onnenpotkusta vaan siitä, että keisari Ferdinand I oli varsin kaukokatseisesti ujuttanut Augsburgin uskonrauhaan reunaehdon nimeltä reservatum ecclesiasticum, joka pakotti katolilaisuudesta pois kääntyvät piispat luopumaan viroistaan ja esti näitä muuttamasta omien alamaistensa uskontoa. Lutherin kuolemaa seuranneiden kahden vuosisadan aikana katolisten säätyjen ote keisarillisista instituutioista jopa vahvistui, kun Pfalzin ja Saksin maalliset vaaliruhtinaat kääntyivät takaisin katoliseen uskoon. 1700-luvun lopulla vaalikollegion yhdeksästä jäsenestä vain kaksi, Brandenburg ja Hannover, olivat enää protestantteja.

1600-luvulla keisarillinen kirkko päätyi virkoja toistuvasti hallinneiden katolisten aristokraattien käsien, mutta siitä huolimatta – tai kenties juuri sen ansiosta – katolinen kirkko kykeni muokkaamaan saksalaisen katolilaisuuden vastaamaan Trenton kirkolliskokouksissa hahmotellun vastauskonpuhdistuksen oppeja ja ideaaleja. Keisarillinen kirkko päätyi ajamaan myös entistä itsenäisempää ja omintakeisesti saksalaisempaa politiikkaa sen seurauksena, että paavi oli kieltäytynyt tunnustamasta Westfalenin rauhaa (1648), johon keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat olivat kuitenkin raapustaneet nimensä. 1670-luvulla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat puhuivat uuden Gravaminan laatimisesta paavia vastaan ja suunnittelivat jopa keisarillisen kirkon muuttamista Roomasta riippumattomaksi saksalaiseksi kansalliskirkoksi Ranskan gallikaanisen kirkon esikuvan mukaisesti. Tämän välttämiseksi paavin oli lopulta neuvoteltava keisarillisen kirkon kanssa uusi valtiosopimus, joka tunnusti keisarillisen kirkon erioikeudet ja vapaudet suhteessa sekä keisariin että paaviin.

Keisarillinen kirkko säilyi elinvoimaisena instituutiona koko keisarikunnan olemassa olon ajan. Kun sen loppu tuli vuonna 1806, keisarillista kirkkoa ei hajottanut Martin Lutherin reformaation jatkaja vaan katolinen maailmanvalloittaja nimeltä Napoleon Bonaparte, joka lakkautti keisarillisen kirkon kaikkien muiden Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan instituutioiden mukana. Napoleon antoi maallistaa keisarillisen kirkon maaomaisuuden ja jakoi sen sitten keisarikunnan perinnönjakajien kesken, joihin lukeutui tuolloin myös Habsburgien dynastian hallitsema Itävalta. Napoleonin suorittama hävitys ei jättänyt keisarillisesta kirkosta instituutiona kiveä kiven päälle.

Ajan myötä keisarillisen kirkon jälkeensä jättämä institutionaalinen tyhjyys täyttyi mystiikalla ja historialla. Vuonna 1844 pitkälti toista miljoonaa pyhiinvaeltajaa kävi Trierissä palvomassa siellä näytteillä olleita Kristuksen kaavun jäänteitä. Vuonna 1819 vapaaherra Heinrich Friedrich vom Steinin aloitteesta Saksassa ryhdyttiin julkaisemaan massiivista keisarillisen kirkon tuottamien aikalaislähteiden kokoelmasarjaa Monumenta Germanicae Historica.
Lutherin alkuperäinen kirkko sai kuolemanjälkeisen elämän kansallisromanttisen menneisyydenihannoinnin haavekuvana.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Cromwell ja Irlanti

Vuonna 1997 Britannian Labour-puolue voitti maan parlamenttivaalit. Pian vaalivoiton jälkeen Irlannin pääministeri Bertie Ahern teki hyvien diplomaattisten tapojen mukaisen kohteliaisuuskäynnin Britannian uuden ulkoministeri Robin Cookin luokse Lontooseen. Astuttuaan Cookin virkahuoneeseen Ahern kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan lordiprotektori Oliver Cromwellin muotokuvaan. Ahern kääntyi saman tien kannoillaan ja marssi ulos huoneesta julistaen palaavansa takaisin vasta, kun ”tuon murhaavan paskiaisen” muotokuva oli otettu alas.

Tämä anekdootti avaa irlantilaisen historioitsija Micheál Ó Siochrún kirjan God’s Executioner: Oliver Cromwell and the Conquest of Ireland (Lontoo: Faber and Faber, 2008, 316 sivua). Anekdootin käyttämiselle on syynsä, sillä se kuvaa hyvin niitä voimakkaita tunteita, joita Oliver Cromwell yhä herättää Irlannin saaren katolilaisten asukkaiden parissa. Syynä Cromwellin ristiriitaiseen maineeseen on Englannin parlamentaristien Irlantiin vuosina 1649–1652 tekemä sotaretki – niin sotatoimien yhteydessä suoritetut julmuudet kuin myös sodan jälkinäytös, jonka seurauksena monet katolilaiset ajettiin pois omistamilta mailtaan tai pahimmassa tapauksessa jopa laivattiin orjina Karibian saarten viljelmille. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään englantilaisten protestanttien uskonnollinen ristiretki Irlannin katolilaisia vastaan vaan, kuten Ó Siochrú aiheellisesti muistuttaa, sotaretken laajempi konteksti oli Englannin oma sisällissota Oliver Cromwellin johtamien parlamentaristien ja mestatun kuningas Kaarle I:n kruununperillistä Kaarle Stuartia tukevien rojalistien välillä. Cromwellin sotaretkellä oli silti oma uskonnollinen käyttövoimansa, joka oli seurausta katolilaisten vuonna 1641 suorittamista Irlannin protestanttien joukkomurhista sekä niiden synnyttämästä pelosta ja kostonhimosta pääosin protestanttisten englantilaisten parissa.

Micheál Ó Siochrú pohjustaa kertomustaan Cromwellin sotaretkestä selvittämällä Irlannin olosuhteita 1640-luvun jälkipuoliskolla. Irlanti oli poliittisesti, uskonnollisesti ja kansallisesti jakaantunut saari. Suurimman ryhmän muodosti etnisesti kelttiläinen ja uskonnollisesti katolinen alkuperäisväestö. Katoliset alkuasukkaat asustivat pääasiassa maaseudulla, ja he pitivät yhä tiukasti kiinni perinteisistä sukuverkostoistaan, joiden huipulla vaikuttivat muutamat mahtiklaanit – O’Neillit, MacCarthyt ja O’Brienit. Ensiksi mainittu klaani oli poliittisesti kaikkein vaikutusvaltaisin, sillä sen johtaja Owen Roe O’Neill oli koonnut ympärilleen Ulsterin kreivikunnasta tuhansien miesten vahvuisen yksityisarmeijan, jonka monet jäsenet olivat ehtineet hankkia sotakokemusta kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilta joko Ranskan tai Habsburgien palkkasotilaina. MacCarthyt ja O’Brienit olivat sitoutuneet enemmän osaksi maata omistavaa valtarakennelmaa, ja he pitivät itseään ensisijaisesti kruunun uskollisina alamaisina ja feodaalisen yläluokan edustajina. Murrough O’Brien, lordi Inchiquin, oli itse asiassa kasvatettu protestantiksi, ja hän oli omaksunut hyvin katolilaisvastaisen asenteen.

Seuraavaksi merkittävimmän ryhmän muodostivat niin sanotut ”vanhat englantilaiset” (Old English). He polveutuivat niistä normanneista ja englantilaisista, jotka olivat saapuneet Irlantiin valloittajina ja siirtolaisina jo keskiajalla. Vanhat englantilaiset muodostivat näkyvimmän maanomistajaluokan sekä kaupunkien urbaanin kauppiaseliitin. Tämä ryhmä oli tukenut vahvasti Tudorien valtapyrkimyksiä Irlannissa 1500-luvulla, ja sen jäsenet olivat tottuneet pitämään Irlannin alkuasukkaita – erityisesti Ulsterin sotaisia klaanilaisia – luontaisina vihollisinaan. Monet vanhat englantilaiset olivat itse kuitenkin pitäytyneet katolisessa uskossa, mikä teki heistä epäilyttäviä Englannin ja Skotlannin protestanttien silmissä; ensimmäinen Stuart-kuningas Jaakko I viittasikin heihin ”puoli-alamaisinaan” ja pyrki eristämään heidät Irlannin johtavista valtionviroista. Vanhojen englantilaisten kolme vaikutusvaltaisinta johtohahmoa olivat Ormondin jaarli James Butler, Clanricarden jaarli Ulick Bourke ja Castlehavenin jaarli James Tuchet. Englannissa syntynyt Ormond oli protestantti, mutta Clanricarde ja Castlehaven lukeutuivat yhä katolilaisiin.

Irlannin kolmannen kansanryhmän muodostivat protestanttisiirtolaiset. Vuodesta 1610 lähtien kruunu oli jakanut katolilaisten ennen omistamaa maata Englannista ja Skotlannista saapuneille protestanttisille maahanmuuttajille. Nämä uudelleen jaetut viljelmät eli niin sanotut plantaasit olivat keskittyneet Pohjois-Irlantiin, missä asui 1630-luvulla jo 80 000 protestanttia. Muita protestanttien keskittymiä olivat Irlannin kaupungit, niistä suurimpina pääkaupunki Dublin ja etelärannikolla sijaitseva Cork. Vuonna 1641 Irlannin katolilaiset nousivat kapinaan O’Neillien johdolla ja suorittivat lukuisia protestanttien joukkomurhia. Aikalaislähteissä surmattujen protestanttien määrää kuvattiin kymmeniksi, jopa sadoiksi tuhansiksi, mutta viimeaikaisen tutkimuksen mukaan murhattujen protestanttien todellinen lukumäärä oli noin viisi tuhatta. Tämäkin oli hätkähdyttävän suuri luku suhteutettuna Irlannin protestanttien väkilukuun, joka oli noin satatuhatta henkeä. Joukkomurhan seurauksena Irlannin protestantit tunsivat leppymätöntä vihaa ja kostonhimoa kaikkia katolilaisia kohtaan. Vanhat englantilaiset, jotka eivät olleet onnistuneet estämään joukkomurhia, polarisoituivat monien protestanttien silmissä yhtä lailla katolilaisiksi vihollisiksi.

1640-luvun Irlannin taustoittamisessa Ó Siochrú ohittaa mielestäni hiukan liian keveästi saarta kuninkaallisena käskynhaltijana vuosina 1632–1639 hallinneen Straffordin jaarli Thomas Wentworthin. Straffordin asemoiminen 1600-luvun Irlannin poliittiselle kartalle ei ole helppoa, mistä syystä olisi ollut kiinnostavaa oppia, mikä on Ó Siochrún oma tulkinta hänestä. Straffordin jaarli oli monin tavoin vähintäänkin yhtä ristiriitainen hahmo Irlannin historiassa kuin Oliver Cromwell itse. Strafford teetti Irlannissa osin omilla rahoillaan mittavia julkisia töitä, jotka paransivat Irlannin sisäisiä kulkuyhteyksiä ja elinkeinoelämän yleisiä olosuhteita. Toisaalta Strafford myös kiristi irlantilaisilta raskaita verosuorituksia sekä siirsi paikallista maaomaisuutta itselleen. Strafford myös marginalisoi Irlannin omaa parlamenttia hallitsemalla maata mielivaltaisesti mutta kuitenkin kuningas Kaarle I:n julkisella siunauksella. Kummallisinta Straffordissa oli hänen näennäinen piittaamattomuutensa saarta jakavasta uskonnollisesta railosta. Strafford kannusti maaomaisuuden siirtoa katolilaisilta alkuasukkailta protestanttisille maahanmuuttajille pahamaineisen plantaasijärjestelmän puitteissa, mutta hän oli yhtä lailla valmis värväämään ja aseistamaan 10 000 katolilaista irlantilaista osaksi armeijaa, jota Kaarle I suunnitteli käyttävänsä Skotlannin kapinoivia protestantteja vastaan. Vuonna 1639 Strafford julisti lopulta sotatilan estääkseen skotlantilaisten kapinoinnin leviämistä Irlannin puolelle. Lontoon parlamentissa teko tulkittiin maanpetoksellisena toimintana, ja se johti lopulta Straffordin valtiopetosoikeudenkäyntiin ja sitä seuranneeseen kuolemantuomioon.

Saapuessaan Irlantiin kahdenkymmenentuhannen miehen vahvuisen armeijan johdossa elokuussa 1649 Cromwellin yllä leijuivat yhtä lailla sekä mestatun Straffordin jaarlin että vuonna 1641 murhattujen protestanttisten siirtolaisten haamut. Straffordin kymmenen vuotta aiemmin julistama sotatila oli oiva ennakkotapaus, jonka avulla Cromwell saattoi ohittaa Irlannin omat parlamentaariset muodollisuudet ja mahdolliset vaatimukset lain kirjaimen noudattamiseksi. Murhattujen marttyyrien veri oli puolestaan se ideologinen liima, joka sitoi Englannista laivatut sotilaat yhteen ja antoi heidän tehtävälleen korkeamman ja jalon tarkoitusperän, hirvittävän rikoksen sovittamisen ja protestanttisen Jumalan tahdon noudattamisen. Tällaiselle parlamentaristien uskonnollis-poliittiselle yhteen hitsautumiselle oli selkeä tarve, sillä Cromwellilla ei ollut Irlannissa vastassaan mikään paavin tai edes O’Neillien johtama katolinen yksittäisrintama vaan kaikkien paikallisten yhteisöjen monenkirjava liittokunta, johon kuului niin katolilaisia kuin protestanttejakin. Tämä koalitio oli yleisluonteeltaan katolilaisten kapinallisten ja Stuartien asiaa kannattavien rojalistien yhteenliittymä, ja sen johtajana toimi Ormondin jaarli. Cromwellin noustessa maihin Irlannissa elokuussa 1649 Ormond ja hänen liittolaisensa hallitsivat lähes koko saarta; vain piiritetty Dublin ja muutamat sisämaan linnoitukset olivat tuolloin yhä Englannin parlamentille uskollisten joukkojen hallussa.

Yhteiskunnallisella tasolla Kilkennyn konfederaationa tunnettu irlantilaisrintama oli katolilaisten alkuasukkaiden ja vanhojen englantilaisten pakkoavioliitto. Owen Roe O’Neillin johtamat Ulsterin katolilaiset klaanilaiset pysyttelivät lähes koko vuoden 1649 ajan konfederaation ulkopuolella, kun taas Kaarle Stuartin kanssa liittoutuneelle Skotlannin parlamentille uskolliset Ulsterin skottiprotestantit olivat siinä osallisina vain nimellisesti. Ormondilla olikin suuria vaikeuksia pitää yhdessä katolilais-protestanttista konfederaatiota, jossa hänen voimakkaimpana oppositiopuolueenaan esiintyivät Irlannin katoliset kirkonmiehet sekä heidän johtajanaan häärinyt paavin erikoislähettiläs Giovanni Rinuccini. Cromwellin kannalta konfederaatio oli silti poliittisesti hankala vihollinen, sillä hyökätessään vanhojen englantilaisten asuttamia kaupunkeja vastaan Cromwell joutui suuntamaan aseensa myös omia uskonveljiään kohti. Kaupungit olivat kuitenkin avain koko Irlannin miehittämiseen, ja siksi ne oli pakko valloittaa, asui niissä sitten protestantteja tai ei. Ensimmäiset hyökkäyksen kohteet olivat Irlannin itärannikolla sijainneet Drogheda ja Wexford.

1600-luvun sotahistoriassa Drogheda ja Wexford mainitaan ajoittain kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) ja Magdeburgin yhteydessä. Magdeburg oli Elben varrella sijainnut saksalainen kaupunki, jonka kreivi Tillyn johtamat katolisen liigan joukot hävittivät vuonna 1631. Kaupungin vallanneiden sotilaiden suorittamissa veritöissä ja rynnäkköä seuranneessa tulipalossa menehtyi jopa 20 000 pääosin protestanttisen Magdeburgin asukkaista. Jotain vastaavaa tapahtui syksyllä 1649 Droghedassa ja Wexfordissa, missä Cromwellin joukot surmasivat joukoittain antautuneita sotilaita ja aseettomia siviilejä. Droghedassa parlamentaristit surmasivat kaupungin varuskunnan kaikki 2 500 sotilasta sekä määrittelemättömän joukon siviilejä. Cromwellin virallinen raportti antoi surmattujen lukumääräksi epäilyttävän tarkan luvun 3 552, mikä luku ei olisi sisältänyt lainkaan siviilejä. Ó Siochrú antaa ymmärtää suosivansa tulkintaa, jonka mukaan surmattujen siviilien lukumäärä olisi noussut satoihin, ellei jopa tuhanteen. Wexfordissa parlamentaristit surmasivat Cromwellin omien sanojen mukaan 2 000 sotilasta ja siviiliä. Brittiläiset ja irlantilaiset historioitsijat ovat pitkään kiistelleet siitä, kuinka tyypillinen Droghedan ja Wexfordin melankolinen kohtalo oli aikakauden sodankäynnin kontekstissa. Tässä keskustelussa on usein viitattu Magdeburgiin joko julmuuden tyypillisenä ilmentymänä tai vaihtoehtoisesti harvinaisena poikkeuksena. Cromwellia puolustelevat brittihistorioitsijat ovat perinteisesti suosineet edellistä tulkintaa, jonka mukaan kaupunkien hävitys sekä antautuneiden sotilaiden ja siviilien joukkosurmat olivat sodankäynnin raadollista arkipäivää kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella. Irlantilaiset historioitsijat puolestaan näkevät Magdeburgin synkän kohtalon epätavanomaisena, mikä tulkinta alleviivaa Cromwellin tarkoitushakuista julmuutta Droghedassa ja Wexfordissa. Tässä debatissa Ó Siochrú asemoituu osaksi irlantilaisen historiantulkinnan valtavirtaa: ”Magdeburgin ylilyönnit osoittautuivat poikkeukseksi eivätkä säännöksi eivätkä millään tavalla selitä tai oikeuta Cromwellin shokeeraavia taktiikoita”.

Ó Siochrún tulkinnasta voi olla montaa mieltä aikakauden sodankäynnin laajemmassa kontekstissa, mutta hänen oman kirjansa puitteissa sitä vaivaa hiukan epäjohdonmukainen lähdekritiikin käyttö. Keskustellessaan katolilaisten kapinallisten vuonna 1641 suorittamista protestanttien joukkosurmista Ó Siochrú tyrmää säännönmukaisesti kaikki kuulopuheelta tai propagandalta vaikuttavat aikalaislähteet; Droghedan ja Wexfordin kohdalla hän ei kuitenkaan näytä kyseenalaistavan kuvauksia, jotka ovat lähtöisin Cromwelliin ja hänen perintöönsä vihamielisesti suhtautuneiden rojalistien sapekkaista sulkakynistä. Varsinkaan Ranskan maaperällä maanpaossa eläneen Kaarle Stuartin lähipiirissä kiertäneet huhut parlamentaristien suorittamista julmuuksista ja niiden uhriluvuista eivät automaattisesti täytä mitään luotettavan aikalaislähteen tunnusmerkkejä – silti Ó Siochrú viittaa niihin ylimalkaisesti ikään kuin todisteina jostakin. Tämä eri vaihteilla ajaminen lähdekritiikin soveltamisen suhteen pistää Ó Siochrún kirjassa silmään.

Cromwellin toteuttama kolmas joukkoteurastus tapahtui toukokuussa 1650, mutta tuolloin eivät uhreiksi joutuneet katoliset irlantilaiset vaan Cromwellin omat englantilaiset sotilaat. Parlamentaristit olivat saartaneet Clonmelin kaupunkia helmikuusta 1650 alkaen, ja Cromwellin saavuttua huhtikuussa 9 000 sotilaan kanssa kaupungin luokse sen saarto muuttui oikeaksi piiritykseksi. Clonmelia puolusti 1 500 Ulsterin irlantilaista johtajanaan Hugh Dubh O´Neill, joka oli aiemmin sotinut Manner-Euroopassa Espanjan Habsburgien palveluksessa. O’Neill oli hankkinut Flanderin sotakentillä sellaista positionalisen sodankäynnin kokemusta, joka Cromwellilta ja useimmilta muiltakin parlamentaristien sotapäälliköiltä puuttui. Cromwell, jolta puuttui myös kärsivällisyyttä ryhtyä pitkäpiimäiseen ja järjestelmälliseen piiritykseen, antoi 17. toukokuuta rynnäkkökäskyn kaupungin valtaamiseksi yhdellä iskulla. Parlamentaristit onnistuivat räjäyttämään kaupungin muureihin aukon, josta he sitten virtasivat sisälle Clonmelin sokkeloisille kaduille. O´Neill oli kuitenkin varautunut tällaiseen rynnäkköön ja oli sen vuoksi rakentanut kaduille esteitä ja barrikadeja, jotka ohjasivat varomattomat hyökkääjät yhdelle rännimäiselle tappoalueelle. Sen päässä parlamentaristeja odottivat irlantilaisten musketit ja tykit, jotka tekivät lähietäisyydeltä käytettyinä hirvittävää tuhoa ahtaalle kadulle sulloutuneiden sotilaiden joukossa. Cromwell syötti itsepäisesti lisää tykinruokaa kaupungin muureihin syntyneestä aukosta aina siihen saakka, kunnes hyökkäysreitti tukkeutui tapettujen englantilaisten ruumiista. Cromwellin harkitsemattomassa rynnäkössä menehtyi vähintään 1 500, mahdollisesti jopa 2 500 parlamentaristien sotilasta. Tämäkään teurastus ei saanut kovakalloista Cromwellia luopumaan huonoksi todetusta taktiikasta, ja seuraavana päivänä hän määräsi jälleen uuden rynnäkön. Clonmelin puolustajat olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo käyttäneet loppuun lähes kaikki ampumatarvikkeensa, ja O´Neillin oli joukkoineen vetäydyttävä Suir-joen ylitse etelään kohti Waterfordia.

Clonmel oli selkeä kolaus Cromwellin ”uudelle malliarmeijalle”, jolle oli Englannin ja Skotlannin sotakentillä jo ehtinyt syntyä voittamattoman sotajoukon maine. Lisäksi Clonmel paljasti puutteita Cromwellin omissa sotilaallisissa kyvyissä. Useimpien muiden englantilaisten sotapäälliköiden tavoin Cromwell ei ymmärtänyt paljoakaan mantereen sotakentille tyypillisestä positionalisesta sodankäynnistä. Rynnäkkö oli vaarallinen taktiikka käytettäväksi uuden tyyppisiä trace italienne -linnoitteita vastaan, jotka oli suunniteltu maksimoimaan puolustajien tulivoima tietyille tappoalueille. Kaikkein raskauttavinta Cromwellin toiminnassa oli kuitenkin se, että hän oli joko haluton tai kyvytön oppimaan omista virheistään. Mikäli Clonmelin puolustajilla olisi ollut tarpeeksi ampumatarvikkeita käytössään, parlamentaristien joukkoteurastus olisi saattanut hyvinkin uusiutua toukokuun 18. päivä. Entä mitä olisi tapahtunut sen jälkeen? Olisiko Cromwell määrännyt yhä uusia rynnäköitä siihen saakka, kunnes uuden malliarmeijan sotilaat olisi tapettu viimeiseen mieheen tai katkeroituneet sotilaat olisivat vihdoin nousseet avoimeen kapinaan heitä tuhlailevasti tapattavaa sotapäällikköä vastaan? Tällaisen kontrafaktuaalisen pohdinnan valossa Cromwell näyttäytyy sangen rumana hahmona. Oli miten oli, pian Clonmelin sekasotkun jälkeen Cromwell palasi takaisin Englantiin ja jätti sodankäynnin ohjakset vävypojalleen Henry Iretonille. Hänen johdollaan Irlannin sotaretki pitkittyi sarjaksi systemaattisia piirityksiä, joissa parlamentaristit valloittivat Irlantia kaupunki ja linnake kerrallaan.

Michéal Ó Siochrún kirjan suurena ansiona on se, että se sitoo Irlannin tapahtumat osaksi laajempaa eurooppalaista viitekehystä. Ó Siochrú nostaa kirjassaan esille erään perinteisen historiankirjoituksen lähes kokonaan unohtaman Irlannin tapahtumien taustavaikuttajan, Lothringenin herttua Charles IV:n. Keisarillinen ruhtinas Charles IV oli kolmikymmenvuotisen sodan myöhäisemmän ajanjakson merkittävin yksityinen sotilasurakoitsija. Herttualle vihamielinen Ranskan kuningas Ludvig XIII oli ennättänyt miehittää koko Lothringenin jo 1630-luvulla, ja Charles IV oli joutunut hakeutumaan maanpakoon Espanjan Alankomaihin. Siellä Charles IV kokosi mittavan henkilökohtaisen omaisuutensa avulla oman yksityisarmeijansa Espanjan Habsburgien palvelukseen. Lothringenin herttuan moitteeton katolinen tausta, huomattavat henkilökohtaiset resurssit ja arvokkaat poliittiset kytkökset Habsburgien keisarilliseen suursukuun tekivät hänestä houkuttelevan liittolaisen Irlannin katolilaisten konfederaattien silmissä. Uskoltaan protestanttinen ja Stuartien kuningashuoneelle vankkumattoman lojaali Ormond ei ollut ihastunut katolilaisten ajatuksesta kutsua Charles IV armeijoineen Irlantiin, sillä katolilaisten konfederaattien radikaalina tavoitteena oli tehdä Lothringenin herttuasta Irlannin ”lordiprotektori” – ikään kuin Cromwellin katolinen vastakappale. Charles IV:n protektorihanke lässähti kokoon usean syyn takia. Merkittävin syy oli se, ettei irlantilaisten konfederaattien parissa vallinnut mitään yhteisymmärrystä siitä, että parlamentin vastaisen taistelun tulevaisuus nojaisi juuri Lothringenin herttuaan. Clanricarde, Ormondin seuraaja Irlannin konfederaation johtajana vuodesta 1650, sekä vankasti kuningasmielinen Castlehaven kumpikin vastustivat sellaista sopimusta, joka antaisi ulkomaalaiselle ruhtinaalle virallisen valta-aseman Irlannissa. Yleiseurooppalaiset valta-asetelmat eivät myöskään suosineet hanketta, sillä Ranskaan vihamielisesti suhtautuneet Englannin tasavaltalaiset ja herttua Charlesia aiemmin tukeneet Espanjan Habsburgit alkoivat tuolloin lähestyä toisiaan. Enemmän käytännöllisen esteen hankkeelle muodosti Englannin parlamentille uskollinen laivasto, joka hallitsi Irlannin ja Manner-Euroopan välistä merialuetta. Lothringenin herttuan sotilaallinen interventio Irlannissa rajoittui lopulta pieneen laivasto-osastoon, joka purjehti kreivi Vicourten komennossa Inishbofin saarelle kesällä 1652. Tuolloin Galway, irlantilaisten konfederaattien viimeinen linnake läntisessä Irlannissa, oli jo ehtinyt antautua, eikä Vicourten laivasto-osastolla ollut enää mitään mahdollisuutta kääntää sodan kulkua konfederaattien eduksi.

Kirjan toiseksi viimeinen luku kuvaa sitä raakaa sissisotaa, jota irlantilaiset kävivät englantilaisia vastaan konfederaattien harjoittaman konventionaalisen sodankäynnin epäonnistuttua. Kartalla englantilaiset näyttivät hallitsevan koko Irlantia vuodesta 1651 lähtien, mutta todellisuudessa heidän kontrollinsa rajoittui vain kaupunkien ja linnoitusten välittömään läheisyyteen. Maastoltaan rikkonaisella maaseudulla pitivät valtaa niin sanotut Toryt, joiden nimi juontui iirinkielisestä sanasta tóraigh, suomeksi ”metsästää” tai ”ajaa takaa”. Toryt olivat sekalainen kokoelma konfederaattien entisiä sotilaita, kapinallisia talonpoikia ja yksinkertaisia karjavarkaita sekä maantierosvoja. Sisseillä oli muutamia tunnettuja johtajia, kuten Thomas Spurlock, sir Walter Dongan ja Hugh MacPhelim O’Byrne, mutta heidän sodankäyntinsä ei silti noudattanut mitään yhteistä strategiaa. Käytännössä Toryt hyökkäilivät parlamentaristien huoltosaattueita vastaan tai varastelivat heidän kokoamaansa karjaa. Toryt lisäsivät englantilaisten parlamentaristien kokemaa ”sodan kitkaa” (lainataksemme Carl von Clausewitzin käsitettä) ja pakottivat englantilaiset siirtämään Irlantiin alati uusia joukkoja suojaamaan kulkuyhteyksiä ja ajamaan sissejä takaa heidän tukikohtiinsa Irlannin kukkuloilla, soilla ja metsissä.

Keskitetyn sodanjohdon ja yhteisen strategian puute takasivat lopulta sen, etteivät Toryt kyenneet horjuttamaan englantilaisten jalansijaa Irlannissa. Toryjen pahin kompastuskivi oli se, etteivät he kyenneet voittamaan kaikkia irlantilaisia puolelleen. Monet talonpojat kokivat ryöstelevät Toryt vähintään yhtä suurena kiusana kuin kontribuutioita keräävät parlamentaristit, kun taas monet muut irlantilaiset olivat valmiita palvelemaan palkkasotilaina Cromwellin armeijassa ja käymään sotaa omia maanmiehiään vastaan. Parlamentaristien omat vastakumoukselliset sodankäyntimenetelmät eivät nekään olleet vailla vaikutusta sissisodan kulkuun. Parlamentaristit kannustivat Habsburgien Irlannissa harjoittamaa värväystoimintaa, jonka seurauksena tuhansia potentiaalisia häiriköitä ja sissejä laivattiin Manner-Eurooppaan, missä Espanja ja Ranska yhä sotivat keskenään. Lisäksi englantilaiset pyrkivät kuivattamaan sissisodan lammikon eristämällä ja siirtelemällä siviiliväestöä. Muutamat itäiset ja eteläiset kreivikunnat varattiin ainoastaan armeijan sotilaille ja protestanttisille siirtolaisille, ja niiden katoliset alkuasukkaat pakkosiirrettiin läntisten kreivikuntien muodostamalle reservaattialueelle. Vielä tämäkään ei riittänyt miehityshallinnolle, joka laivasi tuhansia irlantilaisia ”pakkopalvelijoiksi” (käytännössä orjiksi) Jamaikalle ja muille Länsi-Intian saarille.

Kirjansa lopussa Micheál Ó Siochrú tekee tilinpäätöstä Oliver Cromwellin sotaretkestä Irlantiin. Katolilaisten alkuasukkaiden eristäminen omalle asuinvyöhykkeelleen oli kuolleena syntynyt idea, joka kuivui kokoon jo muutamassa vuodessa. Maanomistajat ja plantaasiviljelijät olivat yksinkertaisesti riippuvaisia katolilaisesta valtaväestöstä, eikä maatalouden tai pienteollisuuden elinkeinoja voinut harjoittaa ilman heidän tarjoamaansa työpanosta. Parlamentin asetus Irlannin katolilaisten maanomistajien omaisuuden takavarikosta (Act of Settlement) jäi kuitenkin suureksi osaksi voimaan jopa Stuartien restauraation jälkeen vuonna 1660. Poliittisesti heikko Kaarle II joutui tukeutumaan protestanttisen Englannin upseereihin ja virkamiehiin, joista monet olivat hyötyneet Irlannin katolilaisilta takavarikoidun maaomaisuuden uudelleenjaosta, eikä takavarikkoasetuksen kumoaminen siten ollut heidän intresseissään. Poikkeuksena tästä säännöstä olivat muutamat Stuarteja tukeneet protestantit, kuten Ormond ja Inchiquin, joille palautettiin kaikki parlamentaristien heiltä takavarikoima maaomaisuus. Ormond yleni restauraatioajan Irlannin säätyasteikossa jopa herttuaksi.

Katolisen maanomistajaeliitin tuhoaminen oli Ó Siochrún mielestä Cromwellin kestävin perintö Irlannin historiassa. Konfederaatio oli tuonut vanhat englantilaiset ja katoliset alkuasukkaat lähemmäksi toisiaan, mutta Cromwellin tasavallan haluttomuus tehdä mitään eroa katolisten irlantilaisten ja katolisten englantilaisten välillä hitsasi nämä kaksi ryhmää tiiviisti toisiinsa. 1800-luvulla katoliset alkuasukkaat ja vanhojen englantilaisten jälkeläiset löysivät yhteisen äänen irlantilaisesta kansallisuusaatteesta. ”Oliver Cromwell auttoi siten hahmottamaan kansallismielistä identiteettiä tavalla, johon harvat yksilöt yltäisivät”, Ó Siochrú kiteyttää. Hänen mukaansa Cromwellin taipumus nähdä kaikki katoliset irlantilaiset protestanttisen Englannin vihollisina juonsi juurensa rodullisen ylemmyydentunnon ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden yhdistelmästä. Tällainen rotuideologian ja militantin nationalismin raameihin maalattu kuva Cromwellista ei maailmansotien aikakauden anakronismeissaan aivan vakuuta tätä lukijaa, mutta Micheál Ó Siochrú on eittämättä oikeassa siinä, että Irlannin sotaretki toi Cromwellissa esille hänen pahimmat puolensa – henkilökohtaisen kostonhimon, uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja sotataidollisen mielikuvituksettomuuden. Oliver Cromwell ei kanna yksin vastuuta Irlannin sodan syttymisestä, mutta sodan pitkittyminen veriseksi ja traumaattiseksi painajaiseksi oli pitkälti seurausta juuri hänen päätöksistään. 

Mikä ihmeen varhaismoderni ajanjakso?

Turun yliopiston arkeologian opiskelija ja Aboa Vetuksen museon tutkija Ilari Aalto on blogissaan Mullan alta avannut ansiokkaasti kivikauden, pronssikauden ja rautakauden määritelmiä. Kuten Aalto aivan oikein toteaa, aikakausijaottelu on arkeologiassa ja historiassa tärkeä työkalu: ”Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin”, Aalto kirjoittaa.

Ilari Aalto perustelee hyvin, miksi arkeologiset aikakaudet on jaoteltu ja nimetty niin kuin ne ovat. Arkeologiassa ajanjaksot nimetään materiaalisten kulttuurien mukaan, mikä käytännössä tarkoittaa vain tietylle ajanjaksolle ominaista materiaalia tai teknologiaa. Vasarakirveskulttuuri viittaa siten ajanjaksolle tyypilliseen työkaluun, kampakeraaminen taas tiettyyn tapaan koristella keraamisia astioita. Suomusjärven kulttuuri on sikäli huiputtava nimi, että se viittaa paikkakuntaan, joka on erityisen tunnettu Suomen vanhimmista esinelöydöistä. Tosiasiassa Suomusjärvenkin kulttuuri viittaa varhaisimpaan neoliittisen ajanjaksoon, jolle oli ominaista piikivisten työkalujen käyttö. Pronssikausi viittaa samalla logiikalla Suomen ulkopuolelta tuotettujen pronssiesineiden esiintymiseen, vaikkakin ajanjakson asutukselle on tyypillistä myös kiviröykkiöiden päällystämä polttohautaus. Hautaustapojen yhteydessä ei enää puhuta puhtaasti materiaalisista kulttuureista, vaan tuolloin kulttuurin käsite laajentuu käsittämään myös tietynlaisen henkisen ulottuvuuden. Pronssikausi on sikäli kimurantisti määriteltävä, että teknologisena ja materiaalisena aikakautena sillä on päällekkäisyyttä toisaalta kivikauden ja toisaalta rautakauden kanssa. Rautakausi on jo vieläkin ongelmallisempi määritelmä, sillä sen yhteydessä on totuttu puhumaan merovingikaudesta ja viikinkikaudesta. Nämä termit viittaavat jo kirjoitettuun historiaan ja myöhemmin hahmotettuihin taloudellisiin, poliittisiin, kulttuurisiin ja sotilaallisiin yhteyksiin Skandinavian ja Länsi-Euroopan kansojen kanssa.

Ilari Aallon ajatusharjoitus haastoi minut miettimään oman historiallisen tutkimuskohteeni eli niin sanotun esi- tai varhaismodernin ajanjakson määrittelyä. Ajanjakson määrittely on jossain määrin vakiintunutta eurooppalaisessa historiantutkimuksessa, ja sillä viitataan tyypillisesti aikaväliin 1500–1800. Myös raskaalta vaikuttava nimi ”varhaismoderni” on sama lähes kaikkialla Euroopassa. Saksassa ajanjaksosta käytetään nimitystä Frühe Neuzeit eli varhainen nykyaika. Ruotsin tidigmoderna ja englannin early modern ovat käytännössä synonyymeja suomen varhaismodernin kanssa. Ranskassa tästä jaottelusta kuitenkin poiketaan, ja siellä keskiaikaa seuranneesta ajanjaksosta käytetään nimitystä époque moderne, moderni aika. Ranskalaisessa historianajattelussa moderni aika vuorostaan päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789, ja sitä seurannut ajanjakso on ”nykyaika” eli époque contemporaine. Sama logiikka vaikuttaa myös Italiassa ja Espanjassa, missä varhaismoderni aikakausi on storia moderna tai Edad Moderna ja sitä seurannut nykyaika on era contemporanea tai Edad Contemporánea.

Edellä esitetty on raakaa yleistystä, ja varhaismodernin ajanjakson määrittely – ja jopa koko termin käyttämisen tarkoituksenmukaisuus – on ollut ja on yhä kiistanalainen asia. Ensinnäkin varhaismodernin ajanjakson rajapyykit ovat vaihtaneet usein paikkaa ja vaikuttavat tekevän niin yhä edelleen. Suomalaisen historiantutkimuksen pitkäikäisenä kuriositeettina on ollut se, että meillä keskiajan katsotaan ulottuvan jopa 1500-luvun jälkipuoliskolle asti. Tälle aikakausijaottelulle on ollut Suomessa selvät työergonomiset perusteet. Suomessa on jäljellä vain vähän 1500-lukua edeltävää kirjallista lähdeaineistoa, mistä johtuen suomalaisilla keskiajan tutkijoilla olisi ollut kovin kapea työsarka. Mutta kun keskiajan määritelmää puskettiin eteenpäin sata vuotta, arkistoista alkoikin löytyä kirjeitä, tilejä ja karttoja historiantutkijoiden käyttöön. Moni keskiajan historiaan liittyvä väitöskirja olisi Suomessa jäänyt tekemättä ilman tätä joustavuutta keskiajan määrittelyn suhteen.

Keskiajan ulottaminen 1500-luvulle on myös sikäli perusteltua, että monet ilmiöt ja rakenteet erityisesti maanviljelyksen, perhe-elämän ja kansanuskomusten saroilla säilyttivät Suomessa keskiaikaisen ilmeensä aina 1600-luvulle ja jopa pidemmälle asti. Toisaalta 1500-luvun niputtaminen keskiajan yhteyteen on myös sangen ongelmallista, sillä 1500-luku oli aivan poikkeuksellinen murroskohta Suomen historiassa. Merkittävin myllerrys oli reformaatio eli luterilainen uskonpuhdistus, joka muutti radikaalisti perinteiset valta- ja omistussuhteet. Ruotsin maaomaisuus jakaantui vielä 1500-luvun alussa suurin piirtein tasan kruunun, kirkon ja aatelin välillä. Reformaation seurauksena kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, jonka haltuun päätyi siten kaksi kolmasosaa maaomaisuudesta. Keskiajan Suomessa maaomaisuus oli jakautunut lähes tasan kruunun ja kirkon välillä, sillä aatelilla oli Suomessa tuolloin vain vähän maata. Suomessa reformaatio oli siten suurempi mullistus kuin monissa muissa Euroopan kolkissa, sillä täällä kruunusta tuli kerta heitolla lähes koko maan yksinomistaja. Vastaavasti irtaantuminen keskiaikaisista valtarakenteista ja omistussuhteista oli dramaattisempaa Suomessa kuin muualla 1500-luvun Euroopassa.

Myös muualla Euroopassa varhaismodernin ajanjakson alkamisajankohta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Hyvin usein keskiajan ja varhaismodernin aikakauden nivelkohdaksi esitetään vuotta 1492. Tämän nimenomaisen vuoden valinnalle on kaksi ilmiselvää syytä: Amerikan löytäminen Kolumbuksen toimesta sekä Granadan muslimivaltakunnan kukistuminen Espanjan niemimaalla, mikä tapahtuma saattoi loppuun vuosisatoja kestäneen reconquistan eli Espanjan takaisinvalloittamisen maahan tunkeutuneilta maureilta. Jälkimmäinen perustelu on melko helppo keino yhdistää kahden epookin taitekohta johonkin nimenomaiseen poliittiseen tai sotilaalliseen tapahtumaan; vastaavalla tavalla viikinkien aikakauden päätymispisteeksi esitetään usein vuotta 1066, jolloin anglosaksien kuningas Harold Godwin kukisti Harald Hardradan johtamat norjalaiset ja tanskalaiset maahantunkeutujat Straffordin sillalla (ja joutui itse heti sen jälkeen Vilhelm Valloittajan johtamien normannien lyömäksi Hastingsin kentällä). Edellistä perustelua puolustaa se, että uuden mantereen löytäminen laajensi kerta heitolla eurooppalaisten perspektiivejä ja esitti keskiajan maailmankuvalle sellaisia haasteita, joihin se ei enää kyennyt vastaamaan.

Muitakin mahdollisia ajankohtia keskiajan päättymiselle ja varhaismodernin aikakauden alkamiselle on löydetty. Yksi sellainen on vuosi 1440, jolloin saksalainen Johannes Gutenberg keksi painokoneen. Toinen ilmiselvä (ja jo edelläkin viitattu) käännekohta on vuosi 1517, jolloin Martin Lutherin hahmotetaan vasaroineen liikkeelle uskonpuhdistuksen. Hiukan epätodennäköisempiä kandidaatteja ovat vuosi 1494, jolloin Ranskan kuningas Kaarle VIII hyökkäsi Italiaan ennen näkemättömän suurikokoisen armeijan johdossa, sekä vuosi 1495, jolloin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa suoritettiin laaja hallitusreformi, jonka seurauksena keisarikuntaan julistettiin keskiaikaiset verikostot ja sukuvihat kieltänyt valtakunnanrauha (Landfrieden).

Kenties paras tapa määrittää varhaismodernin aikakauden alkamista on tehdä se yksittäisiä vuosilukuja yleisemmällä tasolla ja sisällyttäen niitä laajempia ilmiöitä, joiden historioitsijat katsovat olevan luonteenomaisia kyseiselle ajanjaksolle. Näitä ilmiöitä ovat kapitalismin vahvistuminen, siirtomaiden perustaminen, kaukoliikenteen kasvu, uskonpuhdistus (ja vastauskonpuhdistus), painetun sanan leviäminen, hallinnon keskittyminen, säätyrajojen vakiintuminen, armeijoiden koon kasvu ja entistä suurempien systeemien entistä suuremmat kriisit. Monilla näillä osa-alueilla varhaismoderni aikakausi muistuttaa omaa nykyaikaamme keskiaikaa enemmän, mistä syystä ajanjaksoon viitataan juuri varhaismodernina aikakautena. Tämä nykyajalle tuttujen asioiden ja ilmiöiden hahmottaminen on oiva tapa tarkastella varhaismodernia aikakautta, mutta myös siinä on omat ongelmansa. Ajatus siitä, että vuosien 1500 ja 1800 välillä kuljettiin kohtalonomaisesti kohti modernia nykyaikaa, on teleologista ja varhaismodernin aikakauden omia ominaispiirteitä vähättelevää. Nykymaailma ei ole kokonaisuudessaan mikään väistämättömyyden lakien seuraus; monet tuntemamme instituutiot ja järjestelmät ovat syntyneet sattuman, erehdyksen ja ennakoimattomuuden tuloksena. Progressiivisuus ja kaikenlaisten uudistusten käyttöön ottaminen ei sekään ollut millään lailla ominaista varhaismodernille aatemaailmalle – päinvastoin tuona aikana kavahdettiin kauhistuttavia ”innovaatioita”, sillä maailman nähtiin olevan rakenteiltaan ja instituutioiltaan järkkymätön ja kaikin tavoin täydellinen ja valmis. Varhaismoderni aikakausi ei nähnyt itseään kulman takana odottavan nykyajan eteiskammiona vaan enemmänkin tulevan maailmanlopun odotushuoneena. 

Jos moderniuden käsite määrittää varhaismodernin aikakauden alkamisajankohtaa, tulisi sen loogisesti merkittää myös sen päättymistä. Historioitsijoilla on kuitenkin hyvin eriävät käsitykset siitä, milloin varhaismoderni muuttui nykymoderniksi ja yksi ajanjakso vaihtui jälleen toiseksi. Varhaismodernin ajanjakson päättyminen on jopa enemmän sidoksissa yksittäisiin kansallishistorioihin kuin sen alkaminen. Ranskassa pidetään itsestään selvänä taitekohtana vuoden 1789 suurta vallankumousta, jonka myötä keskiaikaista perua oleva perintökuninkuus vaihtui ensin perustuslailliseksi monarkiaksi ja sitten Ranskan ensimmäiseksi tasavallaksi. Ranskalaisessa historiankirjoituksessa on myös usein painotettu varhaismodernille aikakaudelle omintakeisen säätyjärjestelmän murtumista vallankumouksen seurauksena, mutta tämä ajatus ei aivan pidä vettä tarkasteltaessa vakiintuneiden säätyrajojen säilymistä Ranskassa pitkälle 1800-luvun loppuun asti. Britanniassa varhaismodernin aikakauden päätöspisteeksi esitetään ympäripyöreästi joko vuotta 1700 tai 1800. Edellinen vuosiluku viittaa kahteen hahmotettuun murroskohtaan, parlamentaarisen vallankäytön sementoimiseen vuoden 1688 mainiossa vallankumouksessa sekä toisaalla Britannian nousuun kolonialismin ja kapitalismin globaaliksi mahtivaltioksi. Vuoden 1800 valitseminen varhaismodernin ja modernin rajapyykiksi perustuu teolliseen vallankumoukseen, jossa Britannia oli eittämättä edelläkävijän roolissa muuhun Eurooppaan verrattuna. Saksassa varhaismodernin ajanjakson katsotaan päättyneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkauttamiseen Napoleon Bonaparten toimesta vuonna 1806.

Entä milloin varhaismoderni aikakausi päättyi Suomessa? Virallisesti Suomessa ei ole koskaan edes ollut mitään varhaismodernia aikakautta, vaan kyseisen ajanjakson katsotaan olevan synonyymi Ruotsin vallan ajan (suurvalta-ajan, vapauden ajan ja kustavilaisen ajan) kanssa. Tästä syystä ajanjakson loppuminen on loogista yhdistää Suomen sodan (1808–1809) päättäneeseen Haminan rauhaan, jossa Ruotsi menetti kokonaisuudessaan nykyisen Suomen alueen Venäjälle. Tämä rajanveto on jälkijättöistä historiallista periodisointia puhtaimmillaan, sillä Haminan rauha tai edes sitä seuranneet Porvoon maapäivät eivät tuoneet mukanaan mitään järisyttäviä muutoksia Suomen olosuhteisiin. Ruotsi pysyi yhä virallisena kielenä, luterilaisuus pysyi valtionkirkkona, säätyjako säilyi ennallaan ja maata hallittiin yhä ruotsalaista perua olleella lainsäädännöllä. Suomessa ei tapahtunut 1800-luvun alussa edes mitään sellaista merkittävää teollisuuden kasvua tai kapitalististen vuorovaikutussuhteiden vahvistumista, jonka katsotaan Britanniassa ja eräissä muissa Länsi-Euroopan maissa erottaneen varhaismodernia aikakautta nykyajasta. Tässä mielessä vuosi 1809 oli merkittävämpi rajapyykki entiselle emämaa Ruotsille, joka joutui hyväksymään Kustaa Aadolfin perua olevan sotilasvaltion ja siihen perustuneen suurvalta-aseman lopullisen romahduksen. Ruotsissa sotilasvaltion konkurssi vapautti inhimillisiä ja materiaalisia resursseja kaupankäyntiin, teollistumiseen ja muuhun taloudelliseen toimeliaisuuteen, ja läntinen naapurimaa omaksui Suomea nopeammin länsieurooppalaisille maille tyypillisen, teollistuneen, kaupungistuneen ja keskiluokkaistuneen ulkoasun.

Suomessa varhaismoderni maailma hajosi pala kerrallaan ja pitkän ajan kuluessa. Teollistuminen, kapitalisoituminen ja kaupungistuminen ovat asioita, jotka saivat Suomessa vakiintuneen ja nykyaikaisen muotonsa pitkän ajan kuluessa, noin vuosien 1830 ja 1970 välillä. Yleinen äänioikeus ja valtiopäivien järjestäytyminen yksikamariseksi eduskunnaksi vuonna 1906 irrottivat säätyjärjestelmän ja poliittisen päätöksentekoprosessin toisistaan, vaikkakin viimeiset varhaismodernille sääty-yhteiskunnalle omintakeiset privilegiot poistettiin Suomen lainsäädännöstä vastan Euroopan unioniin liittymisen myötä lähes sata vuotta myöhemmin. Koska varhaismodernin ajanjakson päättymistä ei voi Suomessa osoittaa mitenkään tyhjentävästi tai yksiselitteisesti, mikä tahansa 1800-luvun vaihteeseen osuva ajankohta on tarkoitusta varten sopiva. Vuosi 1809, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin kuningaskunnan itämaasta Venäjän tsaarin suuriruhtinaskunnaksi ja jolloin uusi hallitsija Aleksanteri I julisti liittävänsä Suomen ”kansakuntien joukkoon”, ei ole lopulta lainkaan hullumpi vaihtoehto ajanjaksojaottelun taitekohdaksi.

Lopuksi on syytä esittää retorinen kysymys siitä, missä määrin koko varhaismoderni ajanjaksottelu on tarpeellista tai mielekästä. Puolustan varhaismodernin aikakauden käsitteen paikkaa historiallisessa aikajaottelussa mutta en korkealentoisista historiallis-filosofisista syistä vaan vedoten pelkkään arkiseen työergonomiaan. Kolme vuosisataa kattanutta varhaismodernia ajanjaksoa on historiantutkijoiden parissa työstetty omana työsarkanaan jo 1800-luvun alusta lähtien, jolloin Euroopan eri arkistot alkoivat avautua tutkijoille ja moderni historiantutkimus metodeineen ja eettisine periaatteineen sai alkunsa (siinä jälleen yksi mahdollinen murroskohta varhaismodernin ja nykyajan välillä!) Varhaismodernille historiantutkimukselle vakiintuivat pian omat arkistokokonaisuutensa, ongelmanasettelunsa, opetustapansa ja julkaisukanavansa. Suomalaisessa historiantutkimuksessa tämä ei kenties ole niin silmiinpistävää, mutta muualla Euroopassa varhaismodernista historiantutkimuksesta on paisunut niin suuri tutkimus-, opetus- ja julkaisukenttä, että sen iskeminen yhteen keskiajan tai nykyajan historiantutkimuksen kanssa olisi käytännössä mahdotonta. Tämä ei silti tarkoita, että eri periodien tutkijoiden täytyisi pitäytyä uskollisesti omilla tonteillaan. Eri aikakausien rajapintoja rikkovaa historiantutkimusta saa ja jopa pitää uskaltaa tehdä entistä enemmän. Myös Ilari Aalto on tervetullut ulottamaan arkeologista tutkimusta varhaismodernille ajanjaksolle tai vaikka aivan nykyaikoihin asti!

[Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 16.12.2016]