torstai 6. heinäkuuta 2017

Lutherin kirkko



Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun entinen munkki Martin Luther väitetysti naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen ja vasaroi samalla liikkeelle uskonpuhdistuksena tai reformaationa tunnetun uskonliikkeen (Saksan lukuisten painokoneiden suoltamia pamfletteja ei varsinaisesti tarvinnut naulata yhtään minnekään niiden saattamiseksi suuren yleisön tietoisuuteen). Reformaatio synnytti kokonaan uutta kirkkohistoriaa, sillä Lutherin julistamien oppien pohjalle muodostui aikanaan kilpailevia kirkkokuntia läntistä kristinuskoa aiemmin määrittäneen katolisen ja apostolisen roomalaiskirkon rinnalle.

Luther ei koskaan varsinaisesti perustanut mitään luterilaista kirkkoa, vaan hänen ainoaksi kirkolliseksi kodikseen jäi instituutio, joka tunnettiin keisarillisena kirkkona (Reichskirche). Keisarillisen kirkon institutionaalinen viitekehys koostui ruhtinaspiispoista ja ruhtinasapoteista. Ruhtinaspiispoja eli vaaliruhtinaiden kollegion hengellisiä jäseniä oli kolme, Trierin, Kölnin ja Mainzin arkkipiispat. Viimeksi mainittu toimittu vaalikollegion kanslerin virkaa, kun taas Kölnin ja Trierin arkkipiispat toimivat hänen varakanslereinaan. Ruhtinaspiispat, kuten myös keisarin läänittämien luostarien ruhtinasapotit, olivat paitsi hengellisiä kirkonmiehiä niin myös keisarin maallisia vasalleja. Keisarillisen kirkon institutionaaliset juuret ulottuivat varhaiskeskiajalle, jolloin Saksan kuninkaat ryhtyivät saksilaisesta dynastiasta alkaen (962–) jakamaan oman kuninkaallisen kappelinsa hengenmiehille kirkollisia läänityksiä. Siirtäessään kruunun maa-omaisuutta kirkollisille luottomiehilleen kuninkaat delegoivat näille samalla poliittista, juridista ja jopa sotilaallista valtaa alueilla, joita he käytännössä hallitsivat kuninkaan puolesta ja tämän nimissä. Järjestely ei suinkaan heikentänyt kuninkaallista keskusvaltaa vaan jopa vahvisti sitä korvatessaan verraten tehottoman, epäsuoran kuninkaanhallinnon paljon öljytymmällä ja johdonmukaisemmalla kirkollisella organisaatiolla.

Sydänkeskiajan investituurariidan seurauksena keisarin ja kirkon välinen dynamiikka muuttui. Keisarin oman kappelin kirkollinen merkitys väheni, kun piispojen nimittäminen virkoihinsa tapahtui yhä enemmän paikallisten tuomiokapitulien kautta. Tämän kehityksen myötä keisarit lähestyivät entistä enemmän kirkollisen säädyn ylintä kastia, ruhtinaspiispoja, joille keisarit myönsivät vuonna 1168 herttuoiden maalliset valtaoikeudet. Hohenstaufien poliittisesti ristiriitainen keisaridynastia heikensi myös ruhtinaspiispoja, sillä maallisen keskusvallan kutistuminen vähensi ruhtinaspiispoille valuneita läänityksiä ja tulolähteitä. Myöhäiskeskiajalla kirkko ajautui toistuviin sisäisiin kriiseihin, joiden aikana kirkollista arvovaltaa tavoitteli useita kilpailevia paaveja. Nämä skismat synnyttivät Saksassa debattia siitä, mitkä olivat paavin, curian (Kirkkovaltion toimeenpanevan hallituksen), kirkolliskokousten ja piispojen auktoriteettien rajat. Saksalaiset teologit ja lakimiehet olivat taipuvaisia delegoimaan suurimman päätäntävallan erityisille kirkolliskokouksille, jotka selvittäisivät ja ratkaisisivat kirkon sisälle pesiytyneitä ongelmanaiheita. Saksalaiset oppineet toivoivat kirkolliskokousten selvittävän samalla myös keisarikunnan omia institutionaalisia ongelmia, joista polttavimpana näyttäytyi keisarin aseman heikkous suhteessa kirkkoon ja Saksan omiin säätyihin.

Saksalaisten oppineiden ja kirkonmiesten vaatimukset reformaatiosta eli paluusta kirkon ja keisarikunnan kuviteltuun alkuidylliin levisivät suuren yleisöön tietoisuuteen painetun sanan muodossa 1400-luvun lopulla. Tuntemattomaksi jääneen tekijän pamfletti Reformatio Sigismundi (ilmestyi alun perin käsikirjoituksena vuonna 1439 ja myöhemmin painettuna 1476) saavutti radikaaleille vaatimuksilleen suurta kannatusta alempien kansankerrosten parista – johtuen mahdollisesti myös siitä, että se oli ensimmäinen teologinen polemiikki kansanomaisen saksan eikä kirkon sisällä käytetyn latinan kielellä. Reformatio Sigismundi esitti muun muassa, että koko keisarillinen kirkko oli hajotettava ja että sen mittava maaomaisuus tuli jakaa Saksan kaupunkien ja aateliston alemman ritariluokan kesken. Lisäksi pamfletti esitti myös keinoja talonpoikien juridisen asema parantamiseksi aateliston vaateita vastaan.

Poliittiselta panoarvoltaan paljon raskaampi teksti oli vuosien 1500–1510 välillä ilmestynyt Gravamina nationis Germanicae. Syytekirjelmän muodon ottanut pamfletti sisälsi sata kohtaa, jossa Rooman kirkkoa kritisoitiin poliittisista ja taloudellisista väärinkäytöksistä, mukaan lukien kiistanalaisesta anekaupasta. Politiikan tasolla pamfletin saksalaisia kirjoittajia kaiversi italialaisten ja ranskalaisten kohtuuttoman suureksi paisunut valta curiassa. Itsensä saksalaiseksi ”kansakunnaksi” mieltäneet säädyt ottivat Gravaminan poliittiseksi ohjenuorakseen, ja jopa kirkolliset vaaliruhtinaat kokivat sen esille nostamat taloudelliset ja poliittiset vääryydet Rooman kirkon sisällä omaksi asiakseen. Ruhtinaspiispat asettuivat Gravaminan taakse ja Roomaa vastaan siitä syystä, että keisarillinen kirkko oli nivoutunut osaksi keisarikunnan perustuslaillisia rakenteita ja poliittisia järjestelmiä. Kun keisari oli Wormsin valtiopäivillä vuonna 1123 luopunut oikeudestaan nimittää piispat vastineeksi heidän muodollisesta vihkimisestään virkaan, kirkosta oli tullut Saksassa käytännössä keisarin vasalli. Vaikkei keisarilliselle kirkolle muodostunut koskaan mitään omaa nimellistä hierarkiaa, sen jäsenet näkivät Mainzin arkkipiispan epävirallisena johtajanaan.

Entinen augustinolaismunkki Martin Luther astui keisarikunnan julkiselle areenalle aikana, jolloin Gravamina hallitsi yleistä keskustelua siinä määrin, että siitä oli historioitsija Joachim Whaleyn mukaan tullut keisarikunnan politiikan idée fixe. Tämä päähänpinttymä sai uuden olomuodon Lutherin teeseissä, jotka radikaaleista väitteistään huolimatta nivoutuivat osaksi samaa keisarillisen kirkon sisällä porisevaa diskurssia kuin Gravamina jopa siinä määrin, että kirkon oli aluksi vaikea erottaa Lutherin väitettyä kerettiläisyyttä kirkon omista myöhäiskeskiajan opeista. Vuonna 1520 ilmestynyt An den Christlichen Adel deutscher Nation oli käytännössä Lutherin oma päivitys Gravaminasta. Kirjasessaan Luther vetosi keisari Kaarle V:een ja Saksan säätyihin, jotta nämä puolustaisivat kirkkoa paavin ylivaltaa vastaan ja kutsuisivat koolle uuden kirkolliskokouksen, joka uudistaisi sekä kirkkoa että keisarikunnan edustamaa ”kristittyä säätyä.”

Gravamina pysyi keisarikunnan polttavimpana sisäpoliittisena ohjelmana vielä monta vuotta sen jälkeen kun Luther oli ensin julistettu kirkonkiroukseen ja hieman myöhemmin keisarillisen pannan alaiseksi. Esitys uuden, entistä laajemman ja radikaalimman Gravaminan muotoilemisesta kirkkoa vastaan pysyi valtiopäivien asialistalla aina vuoteen 1530 asti, pitkälti keisarillisten kaupunkien aloitteesta. Tänä aikana valtiopäivien ulkopuolella tapahtui kuitenkin paljon. Lutherin vaatima uskonpuhdistus löysi kaikupintaa Saksan alempien kansanosien parista, ja samalla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat päätyivät vastakkainasetteluun maallisten säätyjen kanssa. Vuoden 1525 suuren talonpoikaiskapinan seurauksena keisarilliset säädyt olivat enemmän huolissaan yhteiskunnan vakaudesta kuin kirkon rakenteellisista ongelmista.

Lutherin reformaation seurauksena keisarilliselle kirkolle ilmaantui Saksaan kilpailija, ruhtinaiden territoriaalinen kirkko. Tämä jälkimmäinen kirkko institutionalisoitiin yhdeksän vuotta Lutherin kuoleman jälkeen Augsburgin uskonrauhassa (1555), jossa keisari ja säädyt sopivat periaatteesta nimeltä ius reformandi. Periaatteen mukaan kunkin ruhtinaskunnan suvereenilla oli oikeus reformoida hallitsemansa alueen kirkkoa jommankumman virallistetun uskontunnustuksen, katolisen tai luterilaisen, perusteella. Käytännössä periaate antoi territoriaalisille ruhtinaille vallan määrätä, mitä uskontunnustusta heidän omien alamaistensa olisi siitä edes noudatettava. Keisarillinen kirkko, Lutherin alkuperäinen henkinen koti, ei kuitenkaan vajonnut reformaation maininkeihin vaan päinvastoin selvisi ja jopa vahvistui uudelleen ajan myötä. Ratkaisevaa keisarillisen kirkon ja saksalaisen katolilaisuuden selviytymisessä oli Habsburgien keisaridynastian kirkolle antama horjumaton tuki sekä se seikka, että kirkollisten vaaliruhtinaiden virat niihin liitettyine läänityksineen ja privilegioineen pysyivät katolilaisten käsissä. Tässä jälkimmäisessä syyssä ei ollut suinkaan kyse mistään tapahtumahistorian onnenpotkusta vaan siitä, että keisari Ferdinand I oli varsin kaukokatseisesti ujuttanut Augsburgin uskonrauhaan reunaehdon nimeltä reservatum ecclesiasticum, joka pakotti katolilaisuudesta pois kääntyvät piispat luopumaan viroistaan ja esti näitä muuttamasta omien alamaistensa uskontoa. Lutherin kuolemaa seuranneiden kahden vuosisadan aikana katolisten säätyjen ote keisarillisista instituutioista jopa vahvistui, kun Pfalzin ja Saksin maalliset vaaliruhtinaat kääntyivät takaisin katoliseen uskoon. 1700-luvun lopulla vaalikollegion yhdeksästä jäsenestä vain kaksi, Brandenburg ja Hannover, olivat enää protestantteja.

1600-luvulla keisarillinen kirkko päätyi virkoja toistuvasti hallinneiden katolisten aristokraattien käsien, mutta siitä huolimatta – tai kenties juuri sen ansiosta – katolinen kirkko kykeni muokkaamaan saksalaisen katolilaisuuden vastaamaan Trenton kirkolliskokouksissa hahmotellun vastauskonpuhdistuksen oppeja ja ideaaleja. Keisarillinen kirkko päätyi ajamaan myös entistä itsenäisempää ja omintakeisesti saksalaisempaa politiikkaa sen seurauksena, että paavi oli kieltäytynyt tunnustamasta Westfalenin rauhaa (1648), johon keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat olivat kuitenkin raapustaneet nimensä. 1670-luvulla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat puhuivat uuden Gravaminan laatimisesta paavia vastaan ja suunnittelivat jopa keisarillisen kirkon muuttamista Roomasta riippumattomaksi saksalaiseksi kansalliskirkoksi Ranskan gallikaanisen kirkon esikuvan mukaisesti. Tämän välttämiseksi paavin oli lopulta neuvoteltava keisarillisen kirkon kanssa uusi valtiosopimus, joka tunnusti keisarillisen kirkon erioikeudet ja vapaudet suhteessa sekä keisariin että paaviin.

Keisarillinen kirkko säilyi elinvoimaisena instituutiona koko keisarikunnan olemassa olon ajan. Kun sen loppu tuli vuonna 1806, keisarillista kirkkoa ei hajottanut Martin Lutherin reformaation jatkaja vaan katolinen maailmanvalloittaja nimeltä Napoleon Bonaparte, joka lakkautti keisarillisen kirkon kaikkien muiden Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan instituutioiden mukana. Napoleon antoi maallistaa keisarillisen kirkon maaomaisuuden ja jakoi sen sitten keisarikunnan perinnönjakajien kesken, joihin lukeutui tuolloin myös Habsburgien dynastian hallitsema Itävalta. Napoleonin suorittama hävitys ei jättänyt keisarillisesta kirkosta instituutiona kiveä kiven päälle.

Ajan myötä keisarillisen kirkon jälkeensä jättämä institutionaalinen tyhjyys täyttyi mystiikalla ja historialla. Vuonna 1844 pitkälti toista miljoonaa pyhiinvaeltajaa kävi Trierissä palvomassa siellä näytteillä olleita Kristuksen kaavun jäänteitä. Vuonna 1819 vapaaherra Heinrich Friedrich vom Steinin aloitteesta Saksassa ryhdyttiin julkaisemaan massiivista keisarillisen kirkon tuottamien aikalaislähteiden kokoelmasarjaa Monumenta Germanicae Historica.
Lutherin alkuperäinen kirkko sai kuolemanjälkeisen elämän kansallisromanttisen menneisyydenihannoinnin haavekuvana.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Cromwell ja Irlanti

Vuonna 1997 Britannian Labour-puolue voitti maan parlamenttivaalit. Pian vaalivoiton jälkeen Irlannin pääministeri Bertie Ahern teki hyvien diplomaattisten tapojen mukaisen kohteliaisuuskäynnin Britannian uuden ulkoministeri Robin Cookin luokse Lontooseen. Astuttuaan Cookin virkahuoneeseen Ahern kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan lordiprotektori Oliver Cromwellin muotokuvaan. Ahern kääntyi saman tien kannoillaan ja marssi ulos huoneesta julistaen palaavansa takaisin vasta, kun ”tuon murhaavan paskiaisen” muotokuva oli otettu alas.

Tämä anekdootti avaa irlantilaisen historioitsija Micheál Ó Siochrún kirjan God’s Executioner: Oliver Cromwell and the Conquest of Ireland (Lontoo: Faber and Faber, 2008, 316 sivua). Anekdootin käyttämiselle on syynsä, sillä se kuvaa hyvin niitä voimakkaita tunteita, joita Oliver Cromwell yhä herättää Irlannin saaren katolilaisten asukkaiden parissa. Syynä Cromwellin ristiriitaiseen maineeseen on Englannin parlamentaristien Irlantiin vuosina 1649–1652 tekemä sotaretki – niin sotatoimien yhteydessä suoritetut julmuudet kuin myös sodan jälkinäytös, jonka seurauksena monet katolilaiset ajettiin pois omistamilta mailtaan tai pahimmassa tapauksessa jopa laivattiin orjina Karibian saarten viljelmille. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään englantilaisten protestanttien uskonnollinen ristiretki Irlannin katolilaisia vastaan vaan, kuten Ó Siochrú aiheellisesti muistuttaa, sotaretken laajempi konteksti oli Englannin oma sisällissota Oliver Cromwellin johtamien parlamentaristien ja mestatun kuningas Kaarle I:n kruununperillistä Kaarle Stuartia tukevien rojalistien välillä. Cromwellin sotaretkellä oli silti oma uskonnollinen käyttövoimansa, joka oli seurausta katolilaisten vuonna 1641 suorittamista Irlannin protestanttien joukkomurhista sekä niiden synnyttämästä pelosta ja kostonhimosta pääosin protestanttisten englantilaisten parissa.

Micheál Ó Siochrú pohjustaa kertomustaan Cromwellin sotaretkestä selvittämällä Irlannin olosuhteita 1640-luvun jälkipuoliskolla. Irlanti oli poliittisesti, uskonnollisesti ja kansallisesti jakaantunut saari. Suurimman ryhmän muodosti etnisesti kelttiläinen ja uskonnollisesti katolinen alkuperäisväestö. Katoliset alkuasukkaat asustivat pääasiassa maaseudulla, ja he pitivät yhä tiukasti kiinni perinteisistä sukuverkostoistaan, joiden huipulla vaikuttivat muutamat mahtiklaanit – O’Neillit, MacCarthyt ja O’Brienit. Ensiksi mainittu klaani oli poliittisesti kaikkein vaikutusvaltaisin, sillä sen johtaja Owen Roe O’Neill oli koonnut ympärilleen Ulsterin kreivikunnasta tuhansien miesten vahvuisen yksityisarmeijan, jonka monet jäsenet olivat ehtineet hankkia sotakokemusta kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilta joko Ranskan tai Habsburgien palkkasotilaina. MacCarthyt ja O’Brienit olivat sitoutuneet enemmän osaksi maata omistavaa valtarakennelmaa, ja he pitivät itseään ensisijaisesti kruunun uskollisina alamaisina ja feodaalisen yläluokan edustajina. Murrough O’Brien, lordi Inchiquin, oli itse asiassa kasvatettu protestantiksi, ja hän oli omaksunut hyvin katolilaisvastaisen asenteen.

Seuraavaksi merkittävimmän ryhmän muodostivat niin sanotut ”vanhat englantilaiset” (Old English). He polveutuivat niistä normanneista ja englantilaisista, jotka olivat saapuneet Irlantiin valloittajina ja siirtolaisina jo keskiajalla. Vanhat englantilaiset muodostivat näkyvimmän maanomistajaluokan sekä kaupunkien urbaanin kauppiaseliitin. Tämä ryhmä oli tukenut vahvasti Tudorien valtapyrkimyksiä Irlannissa 1500-luvulla, ja sen jäsenet olivat tottuneet pitämään Irlannin alkuasukkaita – erityisesti Ulsterin sotaisia klaanilaisia – luontaisina vihollisinaan. Monet vanhat englantilaiset olivat itse kuitenkin pitäytyneet katolisessa uskossa, mikä teki heistä epäilyttäviä Englannin ja Skotlannin protestanttien silmissä; ensimmäinen Stuart-kuningas Jaakko I viittasikin heihin ”puoli-alamaisinaan” ja pyrki eristämään heidät Irlannin johtavista valtionviroista. Vanhojen englantilaisten kolme vaikutusvaltaisinta johtohahmoa olivat Ormondin jaarli James Butler, Clanricarden jaarli Ulick Bourke ja Castlehavenin jaarli James Tuchet. Englannissa syntynyt Ormond oli protestantti, mutta Clanricarde ja Castlehaven lukeutuivat yhä katolilaisiin.

Irlannin kolmannen kansanryhmän muodostivat protestanttisiirtolaiset. Vuodesta 1610 lähtien kruunu oli jakanut katolilaisten ennen omistamaa maata Englannista ja Skotlannista saapuneille protestanttisille maahanmuuttajille. Nämä uudelleen jaetut viljelmät eli niin sanotut plantaasit olivat keskittyneet Pohjois-Irlantiin, missä asui 1630-luvulla jo 80 000 protestanttia. Muita protestanttien keskittymiä olivat Irlannin kaupungit, niistä suurimpina pääkaupunki Dublin ja etelärannikolla sijaitseva Cork. Vuonna 1641 Irlannin katolilaiset nousivat kapinaan O’Neillien johdolla ja suorittivat lukuisia protestanttien joukkomurhia. Aikalaislähteissä surmattujen protestanttien määrää kuvattiin kymmeniksi, jopa sadoiksi tuhansiksi, mutta viimeaikaisen tutkimuksen mukaan murhattujen protestanttien todellinen lukumäärä oli noin viisi tuhatta. Tämäkin oli hätkähdyttävän suuri luku suhteutettuna Irlannin protestanttien väkilukuun, joka oli noin satatuhatta henkeä. Joukkomurhan seurauksena Irlannin protestantit tunsivat leppymätöntä vihaa ja kostonhimoa kaikkia katolilaisia kohtaan. Vanhat englantilaiset, jotka eivät olleet onnistuneet estämään joukkomurhia, polarisoituivat monien protestanttien silmissä yhtä lailla katolilaisiksi vihollisiksi.

1640-luvun Irlannin taustoittamisessa Ó Siochrú ohittaa mielestäni hiukan liian keveästi saarta kuninkaallisena käskynhaltijana vuosina 1632–1639 hallinneen Straffordin jaarli Thomas Wentworthin. Straffordin asemoiminen 1600-luvun Irlannin poliittiselle kartalle ei ole helppoa, mistä syystä olisi ollut kiinnostavaa oppia, mikä on Ó Siochrún oma tulkinta hänestä. Straffordin jaarli oli monin tavoin vähintäänkin yhtä ristiriitainen hahmo Irlannin historiassa kuin Oliver Cromwell itse. Strafford teetti Irlannissa osin omilla rahoillaan mittavia julkisia töitä, jotka paransivat Irlannin sisäisiä kulkuyhteyksiä ja elinkeinoelämän yleisiä olosuhteita. Toisaalta Strafford myös kiristi irlantilaisilta raskaita verosuorituksia sekä siirsi paikallista maaomaisuutta itselleen. Strafford myös marginalisoi Irlannin omaa parlamenttia hallitsemalla maata mielivaltaisesti mutta kuitenkin kuningas Kaarle I:n julkisella siunauksella. Kummallisinta Straffordissa oli hänen näennäinen piittaamattomuutensa saarta jakavasta uskonnollisesta railosta. Strafford kannusti maaomaisuuden siirtoa katolilaisilta alkuasukkailta protestanttisille maahanmuuttajille pahamaineisen plantaasijärjestelmän puitteissa, mutta hän oli yhtä lailla valmis värväämään ja aseistamaan 10 000 katolilaista irlantilaista osaksi armeijaa, jota Kaarle I suunnitteli käyttävänsä Skotlannin kapinoivia protestantteja vastaan. Vuonna 1639 Strafford julisti lopulta sotatilan estääkseen skotlantilaisten kapinoinnin leviämistä Irlannin puolelle. Lontoon parlamentissa teko tulkittiin maanpetoksellisena toimintana, ja se johti lopulta Straffordin valtiopetosoikeudenkäyntiin ja sitä seuranneeseen kuolemantuomioon.

Saapuessaan Irlantiin kahdenkymmenentuhannen miehen vahvuisen armeijan johdossa elokuussa 1649 Cromwellin yllä leijuivat yhtä lailla sekä mestatun Straffordin jaarlin että vuonna 1641 murhattujen protestanttisten siirtolaisten haamut. Straffordin kymmenen vuotta aiemmin julistama sotatila oli oiva ennakkotapaus, jonka avulla Cromwell saattoi ohittaa Irlannin omat parlamentaariset muodollisuudet ja mahdolliset vaatimukset lain kirjaimen noudattamiseksi. Murhattujen marttyyrien veri oli puolestaan se ideologinen liima, joka sitoi Englannista laivatut sotilaat yhteen ja antoi heidän tehtävälleen korkeamman ja jalon tarkoitusperän, hirvittävän rikoksen sovittamisen ja protestanttisen Jumalan tahdon noudattamisen. Tällaiselle parlamentaristien uskonnollis-poliittiselle yhteen hitsautumiselle oli selkeä tarve, sillä Cromwellilla ei ollut Irlannissa vastassaan mikään paavin tai edes O’Neillien johtama katolinen yksittäisrintama vaan kaikkien paikallisten yhteisöjen monenkirjava liittokunta, johon kuului niin katolilaisia kuin protestanttejakin. Tämä koalitio oli yleisluonteeltaan katolilaisten kapinallisten ja Stuartien asiaa kannattavien rojalistien yhteenliittymä, ja sen johtajana toimi Ormondin jaarli. Cromwellin noustessa maihin Irlannissa elokuussa 1649 Ormond ja hänen liittolaisensa hallitsivat lähes koko saarta; vain piiritetty Dublin ja muutamat sisämaan linnoitukset olivat tuolloin yhä Englannin parlamentille uskollisten joukkojen hallussa.

Yhteiskunnallisella tasolla Kilkennyn konfederaationa tunnettu irlantilaisrintama oli katolilaisten alkuasukkaiden ja vanhojen englantilaisten pakkoavioliitto. Owen Roe O’Neillin johtamat Ulsterin katolilaiset klaanilaiset pysyttelivät lähes koko vuoden 1649 ajan konfederaation ulkopuolella, kun taas Kaarle Stuartin kanssa liittoutuneelle Skotlannin parlamentille uskolliset Ulsterin skottiprotestantit olivat siinä osallisina vain nimellisesti. Ormondilla olikin suuria vaikeuksia pitää yhdessä katolilais-protestanttista konfederaatiota, jossa hänen voimakkaimpana oppositiopuolueenaan esiintyivät Irlannin katoliset kirkonmiehet sekä heidän johtajanaan häärinyt paavin erikoislähettiläs Giovanni Rinuccini. Cromwellin kannalta konfederaatio oli silti poliittisesti hankala vihollinen, sillä hyökätessään vanhojen englantilaisten asuttamia kaupunkeja vastaan Cromwell joutui suuntamaan aseensa myös omia uskonveljiään kohti. Kaupungit olivat kuitenkin avain koko Irlannin miehittämiseen, ja siksi ne oli pakko valloittaa, asui niissä sitten protestantteja tai ei. Ensimmäiset hyökkäyksen kohteet olivat Irlannin itärannikolla sijainneet Drogheda ja Wexford.

1600-luvun sotahistoriassa Drogheda ja Wexford mainitaan ajoittain kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) ja Magdeburgin yhteydessä. Magdeburg oli Elben varrella sijainnut saksalainen kaupunki, jonka kreivi Tillyn johtamat katolisen liigan joukot hävittivät vuonna 1631. Kaupungin vallanneiden sotilaiden suorittamissa veritöissä ja rynnäkköä seuranneessa tulipalossa menehtyi jopa 20 000 pääosin protestanttisen Magdeburgin asukkaista. Jotain vastaavaa tapahtui syksyllä 1649 Droghedassa ja Wexfordissa, missä Cromwellin joukot surmasivat joukoittain antautuneita sotilaita ja aseettomia siviilejä. Droghedassa parlamentaristit surmasivat kaupungin varuskunnan kaikki 2 500 sotilasta sekä määrittelemättömän joukon siviilejä. Cromwellin virallinen raportti antoi surmattujen lukumääräksi epäilyttävän tarkan luvun 3 552, mikä luku ei olisi sisältänyt lainkaan siviilejä. Ó Siochrú antaa ymmärtää suosivansa tulkintaa, jonka mukaan surmattujen siviilien lukumäärä olisi noussut satoihin, ellei jopa tuhanteen. Wexfordissa parlamentaristit surmasivat Cromwellin omien sanojen mukaan 2 000 sotilasta ja siviiliä. Brittiläiset ja irlantilaiset historioitsijat ovat pitkään kiistelleet siitä, kuinka tyypillinen Droghedan ja Wexfordin melankolinen kohtalo oli aikakauden sodankäynnin kontekstissa. Tässä keskustelussa on usein viitattu Magdeburgiin joko julmuuden tyypillisenä ilmentymänä tai vaihtoehtoisesti harvinaisena poikkeuksena. Cromwellia puolustelevat brittihistorioitsijat ovat perinteisesti suosineet edellistä tulkintaa, jonka mukaan kaupunkien hävitys sekä antautuneiden sotilaiden ja siviilien joukkosurmat olivat sodankäynnin raadollista arkipäivää kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella. Irlantilaiset historioitsijat puolestaan näkevät Magdeburgin synkän kohtalon epätavanomaisena, mikä tulkinta alleviivaa Cromwellin tarkoitushakuista julmuutta Droghedassa ja Wexfordissa. Tässä debatissa Ó Siochrú asemoituu osaksi irlantilaisen historiantulkinnan valtavirtaa: ”Magdeburgin ylilyönnit osoittautuivat poikkeukseksi eivätkä säännöksi eivätkä millään tavalla selitä tai oikeuta Cromwellin shokeeraavia taktiikoita”.

Ó Siochrún tulkinnasta voi olla montaa mieltä aikakauden sodankäynnin laajemmassa kontekstissa, mutta hänen oman kirjansa puitteissa sitä vaivaa hiukan epäjohdonmukainen lähdekritiikin käyttö. Keskustellessaan katolilaisten kapinallisten vuonna 1641 suorittamista protestanttien joukkosurmista Ó Siochrú tyrmää säännönmukaisesti kaikki kuulopuheelta tai propagandalta vaikuttavat aikalaislähteet; Droghedan ja Wexfordin kohdalla hän ei kuitenkaan näytä kyseenalaistavan kuvauksia, jotka ovat lähtöisin Cromwelliin ja hänen perintöönsä vihamielisesti suhtautuneiden rojalistien sapekkaista sulkakynistä. Varsinkaan Ranskan maaperällä maanpaossa eläneen Kaarle Stuartin lähipiirissä kiertäneet huhut parlamentaristien suorittamista julmuuksista ja niiden uhriluvuista eivät automaattisesti täytä mitään luotettavan aikalaislähteen tunnusmerkkejä – silti Ó Siochrú viittaa niihin ylimalkaisesti ikään kuin todisteina jostakin. Tämä eri vaihteilla ajaminen lähdekritiikin soveltamisen suhteen pistää Ó Siochrún kirjassa silmään.

Cromwellin toteuttama kolmas joukkoteurastus tapahtui toukokuussa 1650, mutta tuolloin eivät uhreiksi joutuneet katoliset irlantilaiset vaan Cromwellin omat englantilaiset sotilaat. Parlamentaristit olivat saartaneet Clonmelin kaupunkia helmikuusta 1650 alkaen, ja Cromwellin saavuttua huhtikuussa 9 000 sotilaan kanssa kaupungin luokse sen saarto muuttui oikeaksi piiritykseksi. Clonmelia puolusti 1 500 Ulsterin irlantilaista johtajanaan Hugh Dubh O´Neill, joka oli aiemmin sotinut Manner-Euroopassa Espanjan Habsburgien palveluksessa. O’Neill oli hankkinut Flanderin sotakentillä sellaista positionalisen sodankäynnin kokemusta, joka Cromwellilta ja useimmilta muiltakin parlamentaristien sotapäälliköiltä puuttui. Cromwell, jolta puuttui myös kärsivällisyyttä ryhtyä pitkäpiimäiseen ja järjestelmälliseen piiritykseen, antoi 17. toukokuuta rynnäkkökäskyn kaupungin valtaamiseksi yhdellä iskulla. Parlamentaristit onnistuivat räjäyttämään kaupungin muureihin aukon, josta he sitten virtasivat sisälle Clonmelin sokkeloisille kaduille. O´Neill oli kuitenkin varautunut tällaiseen rynnäkköön ja oli sen vuoksi rakentanut kaduille esteitä ja barrikadeja, jotka ohjasivat varomattomat hyökkääjät yhdelle rännimäiselle tappoalueelle. Sen päässä parlamentaristeja odottivat irlantilaisten musketit ja tykit, jotka tekivät lähietäisyydeltä käytettyinä hirvittävää tuhoa ahtaalle kadulle sulloutuneiden sotilaiden joukossa. Cromwell syötti itsepäisesti lisää tykinruokaa kaupungin muureihin syntyneestä aukosta aina siihen saakka, kunnes hyökkäysreitti tukkeutui tapettujen englantilaisten ruumiista. Cromwellin harkitsemattomassa rynnäkössä menehtyi vähintään 1 500, mahdollisesti jopa 2 500 parlamentaristien sotilasta. Tämäkään teurastus ei saanut kovakalloista Cromwellia luopumaan huonoksi todetusta taktiikasta, ja seuraavana päivänä hän määräsi jälleen uuden rynnäkön. Clonmelin puolustajat olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo käyttäneet loppuun lähes kaikki ampumatarvikkeensa, ja O´Neillin oli joukkoineen vetäydyttävä Suir-joen ylitse etelään kohti Waterfordia.

Clonmel oli selkeä kolaus Cromwellin ”uudelle malliarmeijalle”, jolle oli Englannin ja Skotlannin sotakentillä jo ehtinyt syntyä voittamattoman sotajoukon maine. Lisäksi Clonmel paljasti puutteita Cromwellin omissa sotilaallisissa kyvyissä. Useimpien muiden englantilaisten sotapäälliköiden tavoin Cromwell ei ymmärtänyt paljoakaan mantereen sotakentille tyypillisestä positionalisesta sodankäynnistä. Rynnäkkö oli vaarallinen taktiikka käytettäväksi uuden tyyppisiä trace italienne -linnoitteita vastaan, jotka oli suunniteltu maksimoimaan puolustajien tulivoima tietyille tappoalueille. Kaikkein raskauttavinta Cromwellin toiminnassa oli kuitenkin se, että hän oli joko haluton tai kyvytön oppimaan omista virheistään. Mikäli Clonmelin puolustajilla olisi ollut tarpeeksi ampumatarvikkeita käytössään, parlamentaristien joukkoteurastus olisi saattanut hyvinkin uusiutua toukokuun 18. päivä. Entä mitä olisi tapahtunut sen jälkeen? Olisiko Cromwell määrännyt yhä uusia rynnäköitä siihen saakka, kunnes uuden malliarmeijan sotilaat olisi tapettu viimeiseen mieheen tai katkeroituneet sotilaat olisivat vihdoin nousseet avoimeen kapinaan heitä tuhlailevasti tapattavaa sotapäällikköä vastaan? Tällaisen kontrafaktuaalisen pohdinnan valossa Cromwell näyttäytyy sangen rumana hahmona. Oli miten oli, pian Clonmelin sekasotkun jälkeen Cromwell palasi takaisin Englantiin ja jätti sodankäynnin ohjakset vävypojalleen Henry Iretonille. Hänen johdollaan Irlannin sotaretki pitkittyi sarjaksi systemaattisia piirityksiä, joissa parlamentaristit valloittivat Irlantia kaupunki ja linnake kerrallaan.

Michéal Ó Siochrún kirjan suurena ansiona on se, että se sitoo Irlannin tapahtumat osaksi laajempaa eurooppalaista viitekehystä. Ó Siochrú nostaa kirjassaan esille erään perinteisen historiankirjoituksen lähes kokonaan unohtaman Irlannin tapahtumien taustavaikuttajan, Lothringenin herttua Charles IV:n. Keisarillinen ruhtinas Charles IV oli kolmikymmenvuotisen sodan myöhäisemmän ajanjakson merkittävin yksityinen sotilasurakoitsija. Herttualle vihamielinen Ranskan kuningas Ludvig XIII oli ennättänyt miehittää koko Lothringenin jo 1630-luvulla, ja Charles IV oli joutunut hakeutumaan maanpakoon Espanjan Alankomaihin. Siellä Charles IV kokosi mittavan henkilökohtaisen omaisuutensa avulla oman yksityisarmeijansa Espanjan Habsburgien palvelukseen. Lothringenin herttuan moitteeton katolinen tausta, huomattavat henkilökohtaiset resurssit ja arvokkaat poliittiset kytkökset Habsburgien keisarilliseen suursukuun tekivät hänestä houkuttelevan liittolaisen Irlannin katolilaisten konfederaattien silmissä. Uskoltaan protestanttinen ja Stuartien kuningashuoneelle vankkumattoman lojaali Ormond ei ollut ihastunut katolilaisten ajatuksesta kutsua Charles IV armeijoineen Irlantiin, sillä katolilaisten konfederaattien radikaalina tavoitteena oli tehdä Lothringenin herttuasta Irlannin ”lordiprotektori” – ikään kuin Cromwellin katolinen vastakappale. Charles IV:n protektorihanke lässähti kokoon usean syyn takia. Merkittävin syy oli se, ettei irlantilaisten konfederaattien parissa vallinnut mitään yhteisymmärrystä siitä, että parlamentin vastaisen taistelun tulevaisuus nojaisi juuri Lothringenin herttuaan. Clanricarde, Ormondin seuraaja Irlannin konfederaation johtajana vuodesta 1650, sekä vankasti kuningasmielinen Castlehaven kumpikin vastustivat sellaista sopimusta, joka antaisi ulkomaalaiselle ruhtinaalle virallisen valta-aseman Irlannissa. Yleiseurooppalaiset valta-asetelmat eivät myöskään suosineet hanketta, sillä Ranskaan vihamielisesti suhtautuneet Englannin tasavaltalaiset ja herttua Charlesia aiemmin tukeneet Espanjan Habsburgit alkoivat tuolloin lähestyä toisiaan. Enemmän käytännöllisen esteen hankkeelle muodosti Englannin parlamentille uskollinen laivasto, joka hallitsi Irlannin ja Manner-Euroopan välistä merialuetta. Lothringenin herttuan sotilaallinen interventio Irlannissa rajoittui lopulta pieneen laivasto-osastoon, joka purjehti kreivi Vicourten komennossa Inishbofin saarelle kesällä 1652. Tuolloin Galway, irlantilaisten konfederaattien viimeinen linnake läntisessä Irlannissa, oli jo ehtinyt antautua, eikä Vicourten laivasto-osastolla ollut enää mitään mahdollisuutta kääntää sodan kulkua konfederaattien eduksi.

Kirjan toiseksi viimeinen luku kuvaa sitä raakaa sissisotaa, jota irlantilaiset kävivät englantilaisia vastaan konfederaattien harjoittaman konventionaalisen sodankäynnin epäonnistuttua. Kartalla englantilaiset näyttivät hallitsevan koko Irlantia vuodesta 1651 lähtien, mutta todellisuudessa heidän kontrollinsa rajoittui vain kaupunkien ja linnoitusten välittömään läheisyyteen. Maastoltaan rikkonaisella maaseudulla pitivät valtaa niin sanotut Toryt, joiden nimi juontui iirinkielisestä sanasta tóraigh, suomeksi ”metsästää” tai ”ajaa takaa”. Toryt olivat sekalainen kokoelma konfederaattien entisiä sotilaita, kapinallisia talonpoikia ja yksinkertaisia karjavarkaita sekä maantierosvoja. Sisseillä oli muutamia tunnettuja johtajia, kuten Thomas Spurlock, sir Walter Dongan ja Hugh MacPhelim O’Byrne, mutta heidän sodankäyntinsä ei silti noudattanut mitään yhteistä strategiaa. Käytännössä Toryt hyökkäilivät parlamentaristien huoltosaattueita vastaan tai varastelivat heidän kokoamaansa karjaa. Toryt lisäsivät englantilaisten parlamentaristien kokemaa ”sodan kitkaa” (lainataksemme Carl von Clausewitzin käsitettä) ja pakottivat englantilaiset siirtämään Irlantiin alati uusia joukkoja suojaamaan kulkuyhteyksiä ja ajamaan sissejä takaa heidän tukikohtiinsa Irlannin kukkuloilla, soilla ja metsissä.

Keskitetyn sodanjohdon ja yhteisen strategian puute takasivat lopulta sen, etteivät Toryt kyenneet horjuttamaan englantilaisten jalansijaa Irlannissa. Toryjen pahin kompastuskivi oli se, etteivät he kyenneet voittamaan kaikkia irlantilaisia puolelleen. Monet talonpojat kokivat ryöstelevät Toryt vähintään yhtä suurena kiusana kuin kontribuutioita keräävät parlamentaristit, kun taas monet muut irlantilaiset olivat valmiita palvelemaan palkkasotilaina Cromwellin armeijassa ja käymään sotaa omia maanmiehiään vastaan. Parlamentaristien omat vastakumoukselliset sodankäyntimenetelmät eivät nekään olleet vailla vaikutusta sissisodan kulkuun. Parlamentaristit kannustivat Habsburgien Irlannissa harjoittamaa värväystoimintaa, jonka seurauksena tuhansia potentiaalisia häiriköitä ja sissejä laivattiin Manner-Eurooppaan, missä Espanja ja Ranska yhä sotivat keskenään. Lisäksi englantilaiset pyrkivät kuivattamaan sissisodan lammikon eristämällä ja siirtelemällä siviiliväestöä. Muutamat itäiset ja eteläiset kreivikunnat varattiin ainoastaan armeijan sotilaille ja protestanttisille siirtolaisille, ja niiden katoliset alkuasukkaat pakkosiirrettiin läntisten kreivikuntien muodostamalle reservaattialueelle. Vielä tämäkään ei riittänyt miehityshallinnolle, joka laivasi tuhansia irlantilaisia ”pakkopalvelijoiksi” (käytännössä orjiksi) Jamaikalle ja muille Länsi-Intian saarille.

Kirjansa lopussa Micheál Ó Siochrú tekee tilinpäätöstä Oliver Cromwellin sotaretkestä Irlantiin. Katolilaisten alkuasukkaiden eristäminen omalle asuinvyöhykkeelleen oli kuolleena syntynyt idea, joka kuivui kokoon jo muutamassa vuodessa. Maanomistajat ja plantaasiviljelijät olivat yksinkertaisesti riippuvaisia katolilaisesta valtaväestöstä, eikä maatalouden tai pienteollisuuden elinkeinoja voinut harjoittaa ilman heidän tarjoamaansa työpanosta. Parlamentin asetus Irlannin katolilaisten maanomistajien omaisuuden takavarikosta (Act of Settlement) jäi kuitenkin suureksi osaksi voimaan jopa Stuartien restauraation jälkeen vuonna 1660. Poliittisesti heikko Kaarle II joutui tukeutumaan protestanttisen Englannin upseereihin ja virkamiehiin, joista monet olivat hyötyneet Irlannin katolilaisilta takavarikoidun maaomaisuuden uudelleenjaosta, eikä takavarikkoasetuksen kumoaminen siten ollut heidän intresseissään. Poikkeuksena tästä säännöstä olivat muutamat Stuarteja tukeneet protestantit, kuten Ormond ja Inchiquin, joille palautettiin kaikki parlamentaristien heiltä takavarikoima maaomaisuus. Ormond yleni restauraatioajan Irlannin säätyasteikossa jopa herttuaksi.

Katolisen maanomistajaeliitin tuhoaminen oli Ó Siochrún mielestä Cromwellin kestävin perintö Irlannin historiassa. Konfederaatio oli tuonut vanhat englantilaiset ja katoliset alkuasukkaat lähemmäksi toisiaan, mutta Cromwellin tasavallan haluttomuus tehdä mitään eroa katolisten irlantilaisten ja katolisten englantilaisten välillä hitsasi nämä kaksi ryhmää tiiviisti toisiinsa. 1800-luvulla katoliset alkuasukkaat ja vanhojen englantilaisten jälkeläiset löysivät yhteisen äänen irlantilaisesta kansallisuusaatteesta. ”Oliver Cromwell auttoi siten hahmottamaan kansallismielistä identiteettiä tavalla, johon harvat yksilöt yltäisivät”, Ó Siochrú kiteyttää. Hänen mukaansa Cromwellin taipumus nähdä kaikki katoliset irlantilaiset protestanttisen Englannin vihollisina juonsi juurensa rodullisen ylemmyydentunnon ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden yhdistelmästä. Tällainen rotuideologian ja militantin nationalismin raameihin maalattu kuva Cromwellista ei maailmansotien aikakauden anakronismeissaan aivan vakuuta tätä lukijaa, mutta Micheál Ó Siochrú on eittämättä oikeassa siinä, että Irlannin sotaretki toi Cromwellissa esille hänen pahimmat puolensa – henkilökohtaisen kostonhimon, uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja sotataidollisen mielikuvituksettomuuden. Oliver Cromwell ei kanna yksin vastuuta Irlannin sodan syttymisestä, mutta sodan pitkittyminen veriseksi ja traumaattiseksi painajaiseksi oli pitkälti seurausta juuri hänen päätöksistään. 

Mikä ihmeen varhaismoderni ajanjakso?

Turun yliopiston arkeologian opiskelija ja Aboa Vetuksen museon tutkija Ilari Aalto on blogissaan Mullan alta avannut ansiokkaasti kivikauden, pronssikauden ja rautakauden määritelmiä. Kuten Aalto aivan oikein toteaa, aikakausijaottelu on arkeologiassa ja historiassa tärkeä työkalu: ”Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin”, Aalto kirjoittaa.

Ilari Aalto perustelee hyvin, miksi arkeologiset aikakaudet on jaoteltu ja nimetty niin kuin ne ovat. Arkeologiassa ajanjaksot nimetään materiaalisten kulttuurien mukaan, mikä käytännössä tarkoittaa vain tietylle ajanjaksolle ominaista materiaalia tai teknologiaa. Vasarakirveskulttuuri viittaa siten ajanjaksolle tyypilliseen työkaluun, kampakeraaminen taas tiettyyn tapaan koristella keraamisia astioita. Suomusjärven kulttuuri on sikäli huiputtava nimi, että se viittaa paikkakuntaan, joka on erityisen tunnettu Suomen vanhimmista esinelöydöistä. Tosiasiassa Suomusjärvenkin kulttuuri viittaa varhaisimpaan neoliittisen ajanjaksoon, jolle oli ominaista piikivisten työkalujen käyttö. Pronssikausi viittaa samalla logiikalla Suomen ulkopuolelta tuotettujen pronssiesineiden esiintymiseen, vaikkakin ajanjakson asutukselle on tyypillistä myös kiviröykkiöiden päällystämä polttohautaus. Hautaustapojen yhteydessä ei enää puhuta puhtaasti materiaalisista kulttuureista, vaan tuolloin kulttuurin käsite laajentuu käsittämään myös tietynlaisen henkisen ulottuvuuden. Pronssikausi on sikäli kimurantisti määriteltävä, että teknologisena ja materiaalisena aikakautena sillä on päällekkäisyyttä toisaalta kivikauden ja toisaalta rautakauden kanssa. Rautakausi on jo vieläkin ongelmallisempi määritelmä, sillä sen yhteydessä on totuttu puhumaan merovingikaudesta ja viikinkikaudesta. Nämä termit viittaavat jo kirjoitettuun historiaan ja myöhemmin hahmotettuihin taloudellisiin, poliittisiin, kulttuurisiin ja sotilaallisiin yhteyksiin Skandinavian ja Länsi-Euroopan kansojen kanssa.

Ilari Aallon ajatusharjoitus haastoi minut miettimään oman historiallisen tutkimuskohteeni eli niin sanotun esi- tai varhaismodernin ajanjakson määrittelyä. Ajanjakson määrittely on jossain määrin vakiintunutta eurooppalaisessa historiantutkimuksessa, ja sillä viitataan tyypillisesti aikaväliin 1500–1800. Myös raskaalta vaikuttava nimi ”varhaismoderni” on sama lähes kaikkialla Euroopassa. Saksassa ajanjaksosta käytetään nimitystä Frühe Neuzeit eli varhainen nykyaika. Ruotsin tidigmoderna ja englannin early modern ovat käytännössä synonyymeja suomen varhaismodernin kanssa. Ranskassa tästä jaottelusta kuitenkin poiketaan, ja siellä keskiaikaa seuranneesta ajanjaksosta käytetään nimitystä époque moderne, moderni aika. Ranskalaisessa historianajattelussa moderni aika vuorostaan päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789, ja sitä seurannut ajanjakso on ”nykyaika” eli époque contemporaine. Sama logiikka vaikuttaa myös Italiassa ja Espanjassa, missä varhaismoderni aikakausi on storia moderna tai Edad Moderna ja sitä seurannut nykyaika on era contemporanea tai Edad Contemporánea.

Edellä esitetty on raakaa yleistystä, ja varhaismodernin ajanjakson määrittely – ja jopa koko termin käyttämisen tarkoituksenmukaisuus – on ollut ja on yhä kiistanalainen asia. Ensinnäkin varhaismodernin ajanjakson rajapyykit ovat vaihtaneet usein paikkaa ja vaikuttavat tekevän niin yhä edelleen. Suomalaisen historiantutkimuksen pitkäikäisenä kuriositeettina on ollut se, että meillä keskiajan katsotaan ulottuvan jopa 1500-luvun jälkipuoliskolle asti. Tälle aikakausijaottelulle on ollut Suomessa selvät työergonomiset perusteet. Suomessa on jäljellä vain vähän 1500-lukua edeltävää kirjallista lähdeaineistoa, mistä johtuen suomalaisilla keskiajan tutkijoilla olisi ollut kovin kapea työsarka. Mutta kun keskiajan määritelmää puskettiin eteenpäin sata vuotta, arkistoista alkoikin löytyä kirjeitä, tilejä ja karttoja historiantutkijoiden käyttöön. Moni keskiajan historiaan liittyvä väitöskirja olisi Suomessa jäänyt tekemättä ilman tätä joustavuutta keskiajan määrittelyn suhteen.

Keskiajan ulottaminen 1500-luvulle on myös sikäli perusteltua, että monet ilmiöt ja rakenteet erityisesti maanviljelyksen, perhe-elämän ja kansanuskomusten saroilla säilyttivät Suomessa keskiaikaisen ilmeensä aina 1600-luvulle ja jopa pidemmälle asti. Toisaalta 1500-luvun niputtaminen keskiajan yhteyteen on myös sangen ongelmallista, sillä 1500-luku oli aivan poikkeuksellinen murroskohta Suomen historiassa. Merkittävin myllerrys oli reformaatio eli luterilainen uskonpuhdistus, joka muutti radikaalisti perinteiset valta- ja omistussuhteet. Ruotsin maaomaisuus jakaantui vielä 1500-luvun alussa suurin piirtein tasan kruunun, kirkon ja aatelin välillä. Reformaation seurauksena kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, jonka haltuun päätyi siten kaksi kolmasosaa maaomaisuudesta. Keskiajan Suomessa maaomaisuus oli jakautunut lähes tasan kruunun ja kirkon välillä, sillä aatelilla oli Suomessa tuolloin vain vähän maata. Suomessa reformaatio oli siten suurempi mullistus kuin monissa muissa Euroopan kolkissa, sillä täällä kruunusta tuli kerta heitolla lähes koko maan yksinomistaja. Vastaavasti irtaantuminen keskiaikaisista valtarakenteista ja omistussuhteista oli dramaattisempaa Suomessa kuin muualla 1500-luvun Euroopassa.

Myös muualla Euroopassa varhaismodernin ajanjakson alkamisajankohta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Hyvin usein keskiajan ja varhaismodernin aikakauden nivelkohdaksi esitetään vuotta 1492. Tämän nimenomaisen vuoden valinnalle on kaksi ilmiselvää syytä: Amerikan löytäminen Kolumbuksen toimesta sekä Granadan muslimivaltakunnan kukistuminen Espanjan niemimaalla, mikä tapahtuma saattoi loppuun vuosisatoja kestäneen reconquistan eli Espanjan takaisinvalloittamisen maahan tunkeutuneilta maureilta. Jälkimmäinen perustelu on melko helppo keino yhdistää kahden epookin taitekohta johonkin nimenomaiseen poliittiseen tai sotilaalliseen tapahtumaan; vastaavalla tavalla viikinkien aikakauden päätymispisteeksi esitetään usein vuotta 1066, jolloin anglosaksien kuningas Harold Godwin kukisti Harald Hardradan johtamat norjalaiset ja tanskalaiset maahantunkeutujat Straffordin sillalla (ja joutui itse heti sen jälkeen Vilhelm Valloittajan johtamien normannien lyömäksi Hastingsin kentällä). Edellistä perustelua puolustaa se, että uuden mantereen löytäminen laajensi kerta heitolla eurooppalaisten perspektiivejä ja esitti keskiajan maailmankuvalle sellaisia haasteita, joihin se ei enää kyennyt vastaamaan.

Muitakin mahdollisia ajankohtia keskiajan päättymiselle ja varhaismodernin aikakauden alkamiselle on löydetty. Yksi sellainen on vuosi 1440, jolloin saksalainen Johannes Gutenberg keksi painokoneen. Toinen ilmiselvä (ja jo edelläkin viitattu) käännekohta on vuosi 1517, jolloin Martin Lutherin hahmotetaan vasaroineen liikkeelle uskonpuhdistuksen. Hiukan epätodennäköisempiä kandidaatteja ovat vuosi 1494, jolloin Ranskan kuningas Kaarle VIII hyökkäsi Italiaan ennen näkemättömän suurikokoisen armeijan johdossa, sekä vuosi 1495, jolloin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa suoritettiin laaja hallitusreformi, jonka seurauksena keisarikuntaan julistettiin keskiaikaiset verikostot ja sukuvihat kieltänyt valtakunnanrauha (Landfrieden).

Kenties paras tapa määrittää varhaismodernin aikakauden alkamista on tehdä se yksittäisiä vuosilukuja yleisemmällä tasolla ja sisällyttäen niitä laajempia ilmiöitä, joiden historioitsijat katsovat olevan luonteenomaisia kyseiselle ajanjaksolle. Näitä ilmiöitä ovat kapitalismin vahvistuminen, siirtomaiden perustaminen, kaukoliikenteen kasvu, uskonpuhdistus (ja vastauskonpuhdistus), painetun sanan leviäminen, hallinnon keskittyminen, säätyrajojen vakiintuminen, armeijoiden koon kasvu ja entistä suurempien systeemien entistä suuremmat kriisit. Monilla näillä osa-alueilla varhaismoderni aikakausi muistuttaa omaa nykyaikaamme keskiaikaa enemmän, mistä syystä ajanjaksoon viitataan juuri varhaismodernina aikakautena. Tämä nykyajalle tuttujen asioiden ja ilmiöiden hahmottaminen on oiva tapa tarkastella varhaismodernia aikakautta, mutta myös siinä on omat ongelmansa. Ajatus siitä, että vuosien 1500 ja 1800 välillä kuljettiin kohtalonomaisesti kohti modernia nykyaikaa, on teleologista ja varhaismodernin aikakauden omia ominaispiirteitä vähättelevää. Nykymaailma ei ole kokonaisuudessaan mikään väistämättömyyden lakien seuraus; monet tuntemamme instituutiot ja järjestelmät ovat syntyneet sattuman, erehdyksen ja ennakoimattomuuden tuloksena. Progressiivisuus ja kaikenlaisten uudistusten käyttöön ottaminen ei sekään ollut millään lailla ominaista varhaismodernille aatemaailmalle – päinvastoin tuona aikana kavahdettiin kauhistuttavia ”innovaatioita”, sillä maailman nähtiin olevan rakenteiltaan ja instituutioiltaan järkkymätön ja kaikin tavoin täydellinen ja valmis. Varhaismoderni aikakausi ei nähnyt itseään kulman takana odottavan nykyajan eteiskammiona vaan enemmänkin tulevan maailmanlopun odotushuoneena. 

Jos moderniuden käsite määrittää varhaismodernin aikakauden alkamisajankohtaa, tulisi sen loogisesti merkittää myös sen päättymistä. Historioitsijoilla on kuitenkin hyvin eriävät käsitykset siitä, milloin varhaismoderni muuttui nykymoderniksi ja yksi ajanjakso vaihtui jälleen toiseksi. Varhaismodernin ajanjakson päättyminen on jopa enemmän sidoksissa yksittäisiin kansallishistorioihin kuin sen alkaminen. Ranskassa pidetään itsestään selvänä taitekohtana vuoden 1789 suurta vallankumousta, jonka myötä keskiaikaista perua oleva perintökuninkuus vaihtui ensin perustuslailliseksi monarkiaksi ja sitten Ranskan ensimmäiseksi tasavallaksi. Ranskalaisessa historiankirjoituksessa on myös usein painotettu varhaismodernille aikakaudelle omintakeisen säätyjärjestelmän murtumista vallankumouksen seurauksena, mutta tämä ajatus ei aivan pidä vettä tarkasteltaessa vakiintuneiden säätyrajojen säilymistä Ranskassa pitkälle 1800-luvun loppuun asti. Britanniassa varhaismodernin aikakauden päätöspisteeksi esitetään ympäripyöreästi joko vuotta 1700 tai 1800. Edellinen vuosiluku viittaa kahteen hahmotettuun murroskohtaan, parlamentaarisen vallankäytön sementoimiseen vuoden 1688 mainiossa vallankumouksessa sekä toisaalla Britannian nousuun kolonialismin ja kapitalismin globaaliksi mahtivaltioksi. Vuoden 1800 valitseminen varhaismodernin ja modernin rajapyykiksi perustuu teolliseen vallankumoukseen, jossa Britannia oli eittämättä edelläkävijän roolissa muuhun Eurooppaan verrattuna. Saksassa varhaismodernin ajanjakson katsotaan päättyneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkauttamiseen Napoleon Bonaparten toimesta vuonna 1806.

Entä milloin varhaismoderni aikakausi päättyi Suomessa? Virallisesti Suomessa ei ole koskaan edes ollut mitään varhaismodernia aikakautta, vaan kyseisen ajanjakson katsotaan olevan synonyymi Ruotsin vallan ajan (suurvalta-ajan, vapauden ajan ja kustavilaisen ajan) kanssa. Tästä syystä ajanjakson loppuminen on loogista yhdistää Suomen sodan (1808–1809) päättäneeseen Haminan rauhaan, jossa Ruotsi menetti kokonaisuudessaan nykyisen Suomen alueen Venäjälle. Tämä rajanveto on jälkijättöistä historiallista periodisointia puhtaimmillaan, sillä Haminan rauha tai edes sitä seuranneet Porvoon maapäivät eivät tuoneet mukanaan mitään järisyttäviä muutoksia Suomen olosuhteisiin. Ruotsi pysyi yhä virallisena kielenä, luterilaisuus pysyi valtionkirkkona, säätyjako säilyi ennallaan ja maata hallittiin yhä ruotsalaista perua olleella lainsäädännöllä. Suomessa ei tapahtunut 1800-luvun alussa edes mitään sellaista merkittävää teollisuuden kasvua tai kapitalististen vuorovaikutussuhteiden vahvistumista, jonka katsotaan Britanniassa ja eräissä muissa Länsi-Euroopan maissa erottaneen varhaismodernia aikakautta nykyajasta. Tässä mielessä vuosi 1809 oli merkittävämpi rajapyykki entiselle emämaa Ruotsille, joka joutui hyväksymään Kustaa Aadolfin perua olevan sotilasvaltion ja siihen perustuneen suurvalta-aseman lopullisen romahduksen. Ruotsissa sotilasvaltion konkurssi vapautti inhimillisiä ja materiaalisia resursseja kaupankäyntiin, teollistumiseen ja muuhun taloudelliseen toimeliaisuuteen, ja läntinen naapurimaa omaksui Suomea nopeammin länsieurooppalaisille maille tyypillisen, teollistuneen, kaupungistuneen ja keskiluokkaistuneen ulkoasun.

Suomessa varhaismoderni maailma hajosi pala kerrallaan ja pitkän ajan kuluessa. Teollistuminen, kapitalisoituminen ja kaupungistuminen ovat asioita, jotka saivat Suomessa vakiintuneen ja nykyaikaisen muotonsa pitkän ajan kuluessa, noin vuosien 1830 ja 1970 välillä. Yleinen äänioikeus ja valtiopäivien järjestäytyminen yksikamariseksi eduskunnaksi vuonna 1906 irrottivat säätyjärjestelmän ja poliittisen päätöksentekoprosessin toisistaan, vaikkakin viimeiset varhaismodernille sääty-yhteiskunnalle omintakeiset privilegiot poistettiin Suomen lainsäädännöstä vastan Euroopan unioniin liittymisen myötä lähes sata vuotta myöhemmin. Koska varhaismodernin ajanjakson päättymistä ei voi Suomessa osoittaa mitenkään tyhjentävästi tai yksiselitteisesti, mikä tahansa 1800-luvun vaihteeseen osuva ajankohta on tarkoitusta varten sopiva. Vuosi 1809, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin kuningaskunnan itämaasta Venäjän tsaarin suuriruhtinaskunnaksi ja jolloin uusi hallitsija Aleksanteri I julisti liittävänsä Suomen ”kansakuntien joukkoon”, ei ole lopulta lainkaan hullumpi vaihtoehto ajanjaksojaottelun taitekohdaksi.

Lopuksi on syytä esittää retorinen kysymys siitä, missä määrin koko varhaismoderni ajanjaksottelu on tarpeellista tai mielekästä. Puolustan varhaismodernin aikakauden käsitteen paikkaa historiallisessa aikajaottelussa mutta en korkealentoisista historiallis-filosofisista syistä vaan vedoten pelkkään arkiseen työergonomiaan. Kolme vuosisataa kattanutta varhaismodernia ajanjaksoa on historiantutkijoiden parissa työstetty omana työsarkanaan jo 1800-luvun alusta lähtien, jolloin Euroopan eri arkistot alkoivat avautua tutkijoille ja moderni historiantutkimus metodeineen ja eettisine periaatteineen sai alkunsa (siinä jälleen yksi mahdollinen murroskohta varhaismodernin ja nykyajan välillä!) Varhaismodernille historiantutkimukselle vakiintuivat pian omat arkistokokonaisuutensa, ongelmanasettelunsa, opetustapansa ja julkaisukanavansa. Suomalaisessa historiantutkimuksessa tämä ei kenties ole niin silmiinpistävää, mutta muualla Euroopassa varhaismodernista historiantutkimuksesta on paisunut niin suuri tutkimus-, opetus- ja julkaisukenttä, että sen iskeminen yhteen keskiajan tai nykyajan historiantutkimuksen kanssa olisi käytännössä mahdotonta. Tämä ei silti tarkoita, että eri periodien tutkijoiden täytyisi pitäytyä uskollisesti omilla tonteillaan. Eri aikakausien rajapintoja rikkovaa historiantutkimusta saa ja jopa pitää uskaltaa tehdä entistä enemmän. Myös Ilari Aalto on tervetullut ulottamaan arkeologista tutkimusta varhaismodernille ajanjaksolle tai vaikka aivan nykyaikoihin asti!

[Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 16.12.2016]

Kustaa Aadolf marxilaisen historiankirjoituksen valossa

Lützenin taistelukentällä marraskuun kuudentena vuonna 1632 kaatuneen Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin elämää ja merkitystä on perinteisesti tarkasteltu uskonnon ja nationalismin näkökulmista. Luterilaiselle Friedrich von Schillerille Kustaa Aadolf oli uskonsoturi ja saksalaisen protestantismin pelastaja, katoliselle Albert Heisingille hän oli ulkomaalainen maahantunkeutuja ja vihamielinen valloittaja. Ruotsalaiselle patriootti Nils Ahnlundille hän oli isänmaalleen omistautunut ja vastuuntuntoinen valtiomies, saksalaiselle nationalisti Gustav Droysenille Kustaa Aadolf oli häikäilemätön reaalipoliitikko ja oivallinen esikuva Droysenin omille laajentumishaluisille hallitsijoille, keisari Vilhelm I:lle ja hänen rautakanslerilleen Otto von Bismarckille.

Eurooppalaisen historiografian marginaaleista löytyy myös kolmas lähestymistapa Kustaa Aadolfiin, marxismi. Tätä traditiota ei voi aivan sinällään jäljittää itse Karl Marxiin tai hänen varhaiseen aateveljeensä Friedrich Engelsiin. Vaikka sekä Marx että Engels olivat kiinnostuneita kolmikymmenvuotisen sodan historiasta, kumpikaan heistä ei ikinä käsitellyt Kustaa Aadolfia kirjoituksissaan millään syvällisellä tavalla. Ensimmäinen Kustaa Aadolfiin keskittynyt marxilainen historioitsija oli Franz Mehring, joka kirjoitti pitkähkön esseen Kustaa Aadolfista vuonna 1894, jolloin kuninkaan syntymästä tuli kuluneeksi 300 vuotta. Mehring analysoi Kustaa Aadolfia ja kolmikymmenvuotista sotaa dialektisen materialismin ja luokkataistelun näkökulmista, mutta hänen argumentointinsa sisälsi myös kaikuja sekä nationalistisesta että katolisesta historiantutkimuksesta. Saksan porvaristo ja urbaani alaluokka, jotka olivat kummatkin pitkälti protestanttisia, elättelivät Kustaa Aadolfista haavekuvaa omien uskonvapauksiensa ja yhteiskunnallisten oikeuksiensa puolustajana, Mehring kirjoitti. Kustaa Aadolf kuitenkin petti nämä odotukset. Mehringin mukaan Kustaa Aadolf oli lopulta vain ulkomaalainen valloittaja, josta kuoriutui Breitenfeldin voiton jälkeen vuonna 1631 saksalaisten ruhtinaskuntien häikäilemätön saalistaja. Kustaa Aadolf oli valtiomiehenä ja sotapäällikkönä ruotsalaisen aristokratian ja sotilasvaltion ruma ruumiillistuma, pelkkä vallaton onnenonkija ja maapiraatti eikä suinkaan mikään suurmiehen mitat saavuttanut valtionrakentaja niin kuin hänen arkkivihollisensa Albrecht von Wallenstein, keisarillisen armeijan generalissimus. Mehringin mielestä oli vain luonnollista, että Ruotsin porvaristo palvoi Kustaa Aadolfia sankarinaan, sillä yhtä lailla ranskalaiset porvarit ihailivat kardinaali Richelieutä ja heidän englantilaiset säätyveljensä kunnioittivat kuningatar Elisabetia. ”Nämä suutarit ainakin pysyvät lestissään”, Mehring tuhahteli ylenkatseellisesti ulkomaalaisille porvareille. Mutta se, että myös Saksan keskiluokka juhlisti vierasmaalaista Kustaa Aadolfia sankarinaan, teki siitä Mehringin mukaan ”vuosisadan kaikkein tylsämielisimmän porvariston”.

Mehringin vuonna 1894 ilmestyneen kirjasen jälkeen kului yli puoli vuosisataa, ennen kuin marxilaiset historioitsijat jälleen löysivät Kustaa Aadolfin ja kolmikymmenvuotisen sodan. Vuonna 1954 marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm esitteli teorian 1600-luvun taloudellisesta kriisistä. Hobsbawmin mukaan vuosisadan ”yleinen kriisi” oli viimeinen vaihe eurooppalaisen talouden siirtymisessä feodalismista kapitalismiin. Hobsbawm ei varsinaisesti käsitellyt artikkelissaan juuri Kustaa Aadolfia vaan argumentoi laajemmin, että kolmikymmenvuotinen sota oli enemmän yleisen kriisin ilmentymä kuin sen aiheuttaja. Muutamaa vuotta myöhemmin historioitsija Michael Roberts käsitteli omassa artikkelissaan 1600-luvun yleistä kriisiä ruotsalaisessa kontekstissa. Roberts, joka oli kirjoittanut paksun ja arvovaltaisen elämäkerran Kustaa Aadolfista, ei itse lukeutunut marxisteihin, mutta siitä huolimatta hänen argumentointinsa seurasi samoja jälkiä kuin Hobsbawmin teoria feodalismin kriisistä. Robertsin mukaan Ruotsi koki vuonna 1650 yhteiskunnallisen ja perustuslaillisen kriisin, jonka juuret olivat vuosien 1611 ja 1648 välillä tehdyissä, mittavissa kruununläänitysten ja niihin sisältyneiden tulonlähteiden lahjoituksissa. Pahimpia syyllisiä näihin kuninkaallisen omaisuuden ulosmittauksiin olivat Robertsin mukaan Axel Oxenstiernan johtama aristokraattihallitus sekä kuningatar Kristiina, ”joka sai nautintoa lahjoittamisesta”. Vuoden 1650 kriisi ilmeni toisaalla talonpoikien vastarintana aatelistoa ja keskushallintoa vastaan ja toisaalla avoimena välirikkona vanhan aristokratian ja esiin pyrkivän virka-aatelin välillä. Roberts ei kuitenkaan syyttänyt Kustaa Aadolfia näistä yhteiskunnallisista paineista. Päinvastoin hän argumentoi, että Kustaa Aadolfin valtakaudella aristokratian ja monarkian välisessä perustuslaillisessa köydenvedossa oli vallinnut sovinnollinen ajanjakso.

Rautaesiripun toisella puolella työskentelevillä historioitsijoilla oli marxilaisesti vanhakantaisempi tulkinta Kustaa Aadolfista. Tšekkiläinen historioitsija Josef Polišenský sovelsi yleisen kriisin teoriaa Böömin kapinaan (1618–1620), minkä tapahtuman katsotaan yleisesti sysänneen liikkeelle koko kolmikymmenvuotisen sodan. Espanjalaista keskusvaltaa 1500-luvulla uhmanneiden alankomaalaisten tavoin Böömin kapinalliset edustivat Polišenskýn mielestä yhteiskunnallisesti vallankumouksellisia ja taloudellisesti edistyksellisiä voimia, kun taas heitä vastaan sotineessa Habsburgien kuningashuoneessa ruumiillistui feodalismin vastareaktio. Vaikeasti määriteltävä Kustaa Aadolf ei kuitenkaan istunut hyvin tähän dialektiseen muottiin, mistä syystä Polišenský ei uhrannut montakaan ajatusta Ruotsin kuninkaalle. Polišenskýn ajatushahmotelmassa Kustaa Aadolf, jonka liittolaisuus Böömin kapinallisten kassa oli enemmän sattumaa kuin yhteisestä ideologiasta kummunnutta solidaarisuutta, liittyi suureen sotaan yksinomaan itsekkäistä syistä. Tärkeimpiä näistä syistä olivat Polišenskýn mukaan tarve varmistaa Ruotsin turvallisuus imperialistien edustamaa sotilaallista uhkaa vastaan sekä halu luoda Saksan maaperälle Ruotsin klienttien ja vasallivaltioiden protektoraatti (directorium absolutum).

Josef Polišenskýn neuvostoliittolainen aikalainen ja kollega Boris Poršnev kiinnitti enemmän huomiota Kustaa Aadolfin historialliseen hahmoon. Poršnevin ajattelun lähtökohta oli Friedrich Engels, joka oli kirjassaan vuoden 1525 suuresta talonpoikaissodasta pohtinut saksalaisten talonpoikien päätymistä maaorjuuteen. 1600-alkuun tultaessa, Poršnev ja Engels argumentoivat, saksalaisista talonpojista oli tullut niin voimattomia ja alistettuja, että heiltä puuttuivat kaikki keinot edistää omia etujaan. Vallinneessa tilanteessa ainoa apu ja pelastus saattoi tulla vain Saksan ulkopuolelta. Saksalaiset talonpojat, jotka eivät olleet vielä kehittäneet minkäänlaista kansallista itseymmärrystä, kohdistivat kaiken toivonsa Kustaa Aadolfiin, joka ei ulkomaalaisuuttaan ollut heidän silmissään yhtään sen huonompi ylivaltias kuin espanjalais-itävaltalaiset Habsburgit. Se oli juuri tämä luokkataistelun logiikka, joka ”kantoi ruotsalaisen valloittajan tuulen tavoin ylitse koko Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan”. Ruotsin armeijan kova ydin koostui Poršnevin mukaan vapaista talonpojista. Ruotsalaisten talonpoikien vapaus poikkesi muusta Euroopasta, joka luisui 1600-luvun kuluessa kohti Engelsin havainnoimaa ”toista maaorjuutta”. Kustaa Aadolfilla, joka oli samanaikaisesti vapaiden talonpoikaissotilaiden johtaja ja Habsburgien vihollinen, oli siten innoittava ja sähköistävä vaikutus ”Saksan laajoihin massoihin”. Saksasta puuttui kuitenkin vahva porvarisluokka, mistä syystä Kustaa Aadolfin olisi pitänyt ryhtyä johtamaan uutta talonpoikaissotaa voidakseen täyttää yhteiskunnalliseen vallankumoukseen johtavan marxilaisen teleologian. Tällainen talonpoikaisjohtajan asema olisi ollut vastoin Kustaa Aadolfin perimmäistä luonnetta aatelismiehenä ja valtakunnan ensimmäisenä aristokraattina vertaistensa joukossa (primus inter pares). Niinpä Kustaa Aadolf käänsi selkänsä yhteiskunnalliselle vallankumoukselle ja liittoutui saksalaisen talonpoikaisluokan perinteisten sortajien eli protestanttisten ruhtinaiden ja feodaalisen ritariluokan kanssa.

Boris Poršnevin argumentaatio, vaikkakin kiinnostavaa ja älyllisesti stimuloivaa, perustui köykäisiin todisteisiin. Poršnev nojasi väitteidensä tueksi painetun aikalaiskirjallisuuden diskurssianalyysiin, luottaen eniten Friedrich Spannheimin propagandistiseen aikalaiskronikkaan nimeltä Le soldat suédois (1643). Viitteet laajamittaisesta vallankumousliikkeestä saksalaisten talonpoikien joukossa olivat Spannheimin kronikassa parhaimmillaankin vain satunnaisia anekdootteja, mistä syystä Poršnev keskittyi etsimään todisteita teorialleen kahdesta saksalaisesta kaupungista eli Stralsundista ja Magdeburgista. Erityisesti jälkimmäinen kaupunki oli kokenut sisäistä valtataistelua urbaanin yläluokan, porvarillisen keskiluokan ja alhaisen plebeijikerroksen välillä. Kolmikymmenvuotisen sodan tyrskyt olivat nostaneet valtaan porvarillisen keskiluokan hetkenä, jolloin keisarin ja katolisen liigan armeijat piirittivät kaupunkia. Porvariluokka oli halukas liittoutumaan Kustaa Aadolfin kanssa, mutta kuningas vitkutteli Magdeburgin auttamista tahallaan, hyläten kaupungin ja sen asukkaat melankoliseen kohtaloonsa, kuten Poršnev syytti. Kustaa Aadolfille tarjoutui viimeinen tilaisuus liittoutua yhteiskunnallisen vallankumouksen voimien kanssa Breitenfeldin voitokkaan taistelun jälkimainingeissa vuonna 1631. Keisarillisen armeijan tappio aukaisi ruotsalaisille etenemistien Böömiin ja Itävaltaan, joiden maiden pitkälti protestanttinen talonpoikaisluokka oli jo noussut kapinaan katolisia maanomistajia vastaan. Tässä tilanteessa Kustaa Aadolfin oli valittava liittolaisiksiin joko kapinoivat talonpojat tai protestanttiset ruhtinaat. Ruotsin kuningas päätyi siihen lopputulokseen, että hänellä oli enemmän yhteisiä intressejä jälkimmäisen ryhmän kanssa, ja kapinoivalta talonpoikaisluokalta riistettiin sen uskonnollinen ja yhteiskunnallinen vapahtaja.

Marxilaiset tulkinnat Kustaa Aadolfista alkoivat hiipua kylmän sodan aikakaudella. Jopa itäsaksalaisen Herbert Langerin 1970-luvun lopulla kirjoittama kolmikymmenvuotisen sodan kulttuurihistoria oli ideologiselta äänensävyltään sangen vaisu. Onko marxilainen tulkinta Kustaa Aadolfista siten jo menettänyt kaiken merkityksellisyytensä? Väittäisin, ettei näin ole vaan että marxilainen näkökulma kykenee yhä syventämään ymmärrystämme Kustaa Aadolfista ja 1600-luvun ruotsalaisesta suurvallasta. Saksassa käyty suursota on tunnustettavasti marxilainen umpikuja, sillä olemassa oleva lähdeaineisto ei tue käsitystä kolmikymmenvuotisesta sodasta ensisijaisesti luokkataisteluna. Marxilainen lähestymistapa muuttuu kuitenkin hyödyllisemmäksi tarkastellessamme Kustaa Aadolfia kotimaisena hallitsijana. Varhaismodernin Ruotsin historiaa väritti pitkälti luokkataistelu, jota esiintyi sekä valtiosäätyjen välillä että niiden sisällä. Kustaa Aadolf oli erinomaisen tietoinen tästä kilpailusta säätyjen välillä sekä niiden omien hierarkioiden sisällä ja käytti tätä eripuraa hyväkseen Ruotsin hallitsijana. Marxilainen historia kykenee tarkastelemaan Kustaa Aadolfia tässä säätyjen keskinäisen valtataistelun kontekstissa ja auttaa meitä aivan erityisesti ymmärtämään hänen hallitsemistekniikoitaan toisaalla talonpoikaissäädyn lopullisena poliittisena edustajana ja toisaalla aristokratian ylimmäisenä vertaisjäsenenä. Uudistunut marxilainen lähestymistapa saattaisi esimerkiksi seurata Michael Robertsin jalanjälkiä ja tarkastella Kustaa Aadolfin valtakautta 1600-luvun yleisen kriisin valossa. Tällainen reunaehdoilla varustettu marxilainen lähestymistapa tekisi oikeutta 1600-luvun Ruotsin ja sen sääty-yhteiskunnan vivahteille, minkä lisäksi se auttaisi väistämään sen perinteisen vulgäärimarxismin ansakuopan, jossa historiaa tarkasteltiin teleologisten linssien lävitse, tarkoituksena oikeuttaa vain eräiden kommunististen valtioiden oma totalitaristinen hallitusmuoto.



Kirjallisuutta:

Friedrich Engels, The Peasant War in Germany (Moskova, 1977)
E. J. Hobsbawm, ’The General Crisis of the European Economy in the 17th Century’. Past & Present, No. 5 (May, 1954)
Herbert Langer, Hortus Bellicus. Der Dreissigjährige Krieg: Eine Kulturgeschichte (Gütersloh, 1982)
Franz Mehring, Gustav II Adolf,  https://www.marxists.org/svenska/mehring/1894/g2adolf.htm
J. V. Polišenský, The Thirty Years War (Lontoo, 1971)
B. F. Porshnev, Paul Dukes, toim., Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635 (Cambridge, 2012)
Michael Roberts, ‘Queen Christina and the General Crisis of the Seventeenth Century’. Past & Present, No. 22 (July, 1962)

[Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 6.11.2016]

Eversti Seckendorffin petos ja eräs tapahtumahistorian epätodennäköinen toimija

Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa on viime aikoina tullut muotiin populääri kirjallisuus, joka käsittelee erinäisiä tapahtumahistoriallisia tai kontrafaktuaalisia mitä jos -skenaarioita. Tuore esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta on Magnus Västerbron 101 historiska händelser: En annorlunda världshistoria, joka nimensä mukaisesti listaa 101 tapahtumaa, joilla on oletetusti ollut käänteentekevä vaikutus maailmanhistoriassa. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijana en ollut lainkaan yllättynyt, että Västerbron listalle oli päässyt Prahan defenestraatio, jonka yleisesti katsotaan laittaneen liikkeelle vuosikymmeniä kestäneen suursodan. Tuolloin, toukokuussa 1618, Böömin protestanttiset aatelismiehet heittivät Hradschinin linnan ikkunasta ulos kaksi katolista sijaishallitsijaa sekä heidän kirjurinsa. Luettuani Västerbron artikkelin Prahan defenestraatiosta suunnittelin kirjoitusta, joka olisi kyseenalaistanut defenestraation käänteentekevänä historiallisena tapahtumana (katolisten sijaishallitsijoiden epäonnistunut murhayritys oli mielestäni enemmänkin antitapahtuma).

Vastaväittelyn sijasta päätin kuitenkin leikitellä ajatuksella siitä, että kolmikymmenvuotinen sota sisältäisi jonkin ratkaisevan tapahtuman, joka olisi joko kääntänyt historian kulun tai estänyt sellaista käännöstä tapahtumasta. Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin taistelussa marraskuussa 1632 tai keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin salamurha Egerissä helmikuussa 1634 eivät täysin täytä historiallisen käänteen kriteereitä, sillä kummatkin kuolonkohtalot olivat jo olleet odotettavissa. Kustaa Aadolf oli uhmannut vuosikausien ajan väkivaltaista kuolemaa rynnimällä joukkojensa kärjessä vihollista vastaan Puolan ja Saksan taistelukentillä, ja Wallenstein oli jo pitkään koetellut sääty-yhteiskunnallisen soveliaisuuden rajoja sekä työnantajansa keisari Ferdinand II:n kärsivällisyyttä sotilaallisella ja poliittisella omatoimisuudellaan. Kummankin suurmiehen melankolinen loppu edusti siten enemmän ennalta arvattavaa kohtaloa tai historiallisen prosessin todennäköisyyttä kuin dramaattista käännekohtaa kolmikymmenvuotisen sodan historiassa.

Tapahtumahistoriallisella käännekohdalla on kolme keskeistä tunnusmerkkiä. Ensiksikin tapahtumalla tulee olla ratkaiseva ja kauaskantoinen merkitys. Toiseksi tapahtuman tulee olla juuri tapahtuma, toisin sanoen enemmän sattuman ja oikkujen kuin rakenteiden ja suurten kehityslinjojen lopputulos. Kolmanneksi tapahtuman tulee syntyä agentin eli aktiivisen toimijan myötävaikutuksesta eikä olosuhteiden järkähtämättömästä voimasta. Kolmikymmenvuotisen sodan läheisempi tarkastelu paljastaa erään tapahtuman, joka täyttää nämä kaikki tunnusmerkit. Tapahtuma esti sodan kulun dramaattisen muutoksen yhden osapuolen eduksi, se syntyi sattuman kaoottisesta oikusta ja sillä oli liikuttajanaan ilmiselvä historiallinen toimija – joskaan ei varsinaisesti mikään todennäköinen historian suurmies.

Elettiin vuoden 1642 alkua. Ruotsin armeija oli jo palautunut Nördlingenin taistelun tappiosta (1634) ja sitä seuranneesta Ruotsin hallitseman maa-alan dramaattisesta kaventumisesta. Sotilaallinen tilanne Saksassa alkoi hitaasti mutta varmasti kääntyä Ruotsin ja sen uuden liittolaisen, Ranskan, eduksi. Ruotsin armeijan sisäinen tilanne oli kuitenkin ongelmallinen. Nördlingenin jälkeen kenttäarmeijan komento oli siirtynyt marsalkka Johan Banérille, joka joutui kotimaisen ruotuväen puutteessa turvautumaan yhä enemmän saksalaisiin palkkasotureihin. Värvätyt sotilaat olivat lisänneet armeijan iskukykyä, kuten Wittstockin taistelun voitto vuonna 1636 ja sitä seurannut eteneminen etelään kohti Habsburgien sydänmaita oli osoittanut, mutta vastaavasti ammattisotureiden käyttö kasvatti armeijan palkkamenoja. Vuoden 1641 aikana palkkasaatavat olivat kasvaneet niin suuriksi, että värvättyjen sotilaiden uskollisuus Ruotsin kruunulle alkoi rapautua. Banérin äkillinen kuolema toukokuussa 1641 synnytti sotilaallisen kriisin, kun palkkasaataviaan penänneet everstit näkivät syntyneen komentotyhjiön otollisena tilaisuutena ryhtyä avoimeen kapinaan. Vuoden lopulla kansleri Axel Oxenstierna onnistui tyynnyttämään kapinoivat everstit lupaamalla heille läänityksiä valloitetuilta alueilta sekä osasuorituksia Ranskan maksamista apurahoista. Samoihin aikoihin myös armeijan sisäinen valtatyhjiö jälleen täyttyi, kun Ruotsista saapui kenttämarsalkka Lennart Torstensson ottamaan sodankäynnin ohjakset omiin käsiinsä.

Kaikki everstit eivät kuitenkaan pitäneet Oxenstiernan tarjoamia kompensaatioita riittävinä. Eräs tyytymätön eversti, Wolfenbüttelin varuskuntaa komentanut Joachim von Seckendorff, ryhtyi jopa suunnittelemaan puolen vaihtamista. Keisarillisen armeijan ylikomentajat Ottavio Piccolomini ja arkkipiispa Leopold Wilhelm, keisari Ferdinand III:n veli, olivat jo jonkin aikaa tunnustelleet potentiaalisia puolenvaihtajia Ruotsia vastaan kapinoineiden everstien joukosta. Wolfenbüttelissä oli vuoden 1641 lopulla vankina keisarillinen eversti Heinrich Gayling von Altheim, jonka Seckendorff mahdollisesti tunsi jo entuudestaan. Gayling von Altheim toimitti Seckendorffille arkkipiispa Leopold Wilhelmin tarjouksen, jossa hänelle luvattiin täysi everstin palkka keisarillisessa palveluksessa. Gayling von Altheimin yllytyksestä Seckendorff pyrki yhteyteen Piccolominin ja Leopold Wilhelmin kanssa. Tammikuussa Seckendorff anoi Torstenssonilta kulkuluvan omalle viestinviejälleen, jonka virallisena tehtävänä oli matkata imperialistien hallitsemalle alueelle ja vierailla Erfurtissa varmistamassa Seckendorffin vaimon turvallisuus ja tuoda hänet tarvittaessa Wolfenbütteliin. Todellisuudessa viestinviejä vieraili vihollisen päämajassa, mistä hän sai mukaansa kirjallisia ohjeita Seckendorffille vietäväksi. Ohjeiden sisältö oli ruotsalaisten kannalta vaarallinen. Ne sisälsivät vähintäänkin ohjelman Ruotsiin tyytymättömien upseerien systemaattisesta värväämisestä keisarin palvelukseen, mahdollisesti jopa suunnitelmia ruotsalaisten komentajien kortteereihin suunnatusta yllätysiskusta, jonka seurauksena Torstensson ja monet muut korkea-arvoiset ruotsalaisupseerit olisi joko vangittu tai surmattu.

Paluumatkallaan viestinviejä joutui ruotsalaisten pysäyttämäksi, ja hänet ohjattiin Apenburgiin ilmoittautumaan kenraalimajuri Hans von Königsmarckille, joka oli Ruotsin kenttäarmeijan komentoketjussa kolmas Torstenssonin ja kenraali Karl Gustav Wrangelin jälkeen. Viestinviejän vierailu vihollisen alueella herätti epäilyksiä Königsmarckissa, ja viestinviejää pidäteltiin jonkin aikaa kaupungissa. Lopulta Königsmarck vakuuttui siitä, ettei viestinviejä ollut ainakaan tietoisesti sekaantunut mihinkään hämäräpuuhiin, ja viestinviejä päästettiin jatkamaan matkaansa. Valmistautuessaan jatkamaan matkaa kohti Wolfenbütteliä viestinviejä huomasi tyrmistyksekseen, että pistoolinkoteloon sullotut kirjeet olivat kadonneet. Viestinviejä tutki hätääntyneenä tallin olkien peittämää lattiaa, muttei löytänyt kirjeen kirjettä. Hänelle ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palata Wolfenbütteliin kertomaan Seckendorffille huolestuttavat uutiset.

Kirjeiden kohtalo oli ollut seuraavanlainen. Viestinviejän riisuessa satulaansa tallissa pistoolinkoteloon sullotut kirjeet olivat pudonneet huomaamatta tallin lattialle. Ne olivat pian peittyneet olkiin ja kadonneet näkyvistä. Kirjeet kuitenkin löysi olkien seasta mitä epätodennäköisin historiallinen toimija: joko touhukas koiranpentu tai tekemistä vailla ollut kissa. Kolmikymmenvuotisen sodan historian 1600-luvun lopulla kirjoittanut Kaarle XI:n hovihistorioitsija Samuel von Pufendorf sekä eräät 1700-luvun saksalaiset historioitsijat olivat sitä mieltä, että kirjeet löysi kissa; aikalaiskronikoitsijat Bogislav Chemnitz ja Eberhard Wassenberg taas esittivät kirjeiden löytäjäksi nuorta koiranpentua. Chemnitzin ja Wassenbergin tulkinta on sikäli uskottavampi, että koirat olivat kaikkein tyypillisimpiä seuraeläimiä aikakauden armeijoissa. Koirat pitivät vahtia leireissä ja kortteereissa, minkä lisäksi ne olivat jopa kissoja tehokkaampia torjumaan rottia ja hiiriä, noita uuden ajan Euroopan ahtaiden ja epähygieenisten asuintilojen vaarallisimpia tuholaiseläimiä. Tylsistynyt kissa olisi myös todennäköisesti silponut kirjeet kynsillään eikä kanniskellut niitä suussaan huomionkipeän koiranpennun tavoin.

Kirjeet löytänyt koiranpentu esitteli ylpeänä saalistaan Apenburgin varuskunnan sotilaille. Eräs ratsuväenupseeri katsoi aiheelliseksi pelastaa mahdollisesti tärkeät paperit ja nappasi ne pois pennun hampaista. Pikainen tarkastelu paljasti, että kirjeet olivat todiste petoksellisesta toiminnasta; käsialan läheisempi tutkiskelu puolestaan osoitti, että osan kirjeistä oli kirjoittanut Seckendorff itse (imperialistit ilmeisesti palauttivat Seckendorffin kirjeet ne luettuaan). Seckendorff, joka oli kuullut kirjeiden katoamisesta, saapui juuri tuolloin itse Apenburgiin tarkoituksenaan puolustaa itseään Torstenssonin edessä mahdollisia epäilyksiä vastaan. Apenburgissa Seckendorffia odotti kuitenkin koleerinen Königsmarck ja tämän johtama sotaoikeuden istunto. Seckendorffilla oli lukuisia ystäviä ja liittolaisia värvättyjen saksalaisupseerien joukossa, mutta kukaan heistä ei ollut halukas puolustamaan tätä sotaoikeuden edessä. Königsmarckin johtama sotaoikeus totesi Seckendorffin syylliseksi, mutta teosta määrättävä rangaistus ei ollut vallitsevissa olosuhteissa aivan itsestäänselvyys. Periaatteessa petturuudesta tuli automaattisesti määrätä kuolemanrangaistus, mutta tuomion muuntaminen vankeudeksi tai jopa armahdus eivät olisi olleet lainkaan mahdottomia ratkaisuja tällaisessa tapauksessa. Värvätyt ammattisotilaat saattoivat vaihtaa puolta monenlaisissa olosuhteissa, ja heidän sotilaallinen uskollisuutensa perustui enemmän neuvoteltuun sopimukseen kuin alamaisuuteen jotain tiettyä suvereenia kohtaan. Toisten upseerien yllyttäminen kapinaan tai petokseen sekä attentaatin suunnittelu sotilaallista ylijohtoa vastaan olivat luonnollisesti raskauttavia asianhaaroja Seckendorffia vastaan.

Seckendorffin kohtalosta päätti lopulta kenttämarsalkka Torstensson, joka koki niskuroivien saksalaisupseerien saaneen jo riittävästi porkkanoita; nyt olisi oiva tilaisuus näyttää, että kenttäarmeijan uusi komentaja osasi käytellä myös keppiä. Seckendorffin kohtalo oli sinetöity: vuoden 1642 alussa skotlantilainen upseeri William Forbes totesi lakonisesti sotapäiväkirjassaan, että keisarillisen armeijan kanssa juonitellut eversti Seckendorff mestattiin Salzwedelin kaupungissa. Forbesin lisäkommentti ”Luojan kiitos” (gottlob) antaa ymmärtää, että Seckendorffin petos vaikutti tuolloin vakavalta ja potentiaalisesti vaaralliselta asialta armeijan sisällä.

Seckendorffin juonittelun tai paremminkin sen julkitulon luonnetta historiallisena käänteenä voisi tietenkin yrittää avata kontrafaktuaalisen mitä jos -pohdinnan kautta. Mitä jos Seckendorff olisi onnistunut houkuttelemaan suuren joukon Ruotsin palvelukseen värvättyjä saksalaisupseereita keisarin puolelle? Mitä jos vuoden 1641 everstikapina olisi uusiutunut alkuvuonna 1642? Mitä jos imperialistit olisivat onnistuneesti toteuttaneet strategisen iskun Ruotsin kenttäarmeijan ylijohtoa vastaan ja joko vanginneet tai surmanneet Torstenssonin, Wrangelin ja Königsmarckin? Tällaista kontrafaktuaalista pohdintaa vaikeuttaa se seikka, että Seckendorffin ja imperialistien käymien alustavien yhteydenpitojen ja värvättyjen saksalaisupseerien joukkoloikkaamisen tai Ruotsin sotilaallista ylijohtoa vastaan kohdistetun strategisen iskun väliin jäi monia muuttujatekijöitä. Wolfenbüttelin ja Apenburgin välillä oli monta kissaa ja koiraa, jotka olisivat yhtä lailla saattaneet paljastaa Seckendorffin ja imperialistien juonittelut jonain myöhempänäkin ajankohtana. Vielä suurempi epävarmuustekijä olisivat olleet Seckendorffin lähestymät värvätyt saksalaisupseerit, jotka olisivat kenties ilmiantaneet vaikuttamisyritykset joko uskollisuudesta Ruotsia kohtaan, katolista keisaria kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä tai paljaasta oman edun tavoittelusta. Ahtaisiin talvikortteereihin asettunut kenttäarmeija ei muutenkaan ollut kaikkein otollisin ympäristö salajuonille; kaikki me intin käyneet tiedämme, minkälaisia juorukerhoja nykyajan kasarmitkin osaavat olla.

Seckendorffin ja imperialistien salajuonittelun käänteentekevyyttä voi lopulta arvioida vain vallinneiden olosuhteiden valossa. Ruotsin kenttäarmeija oli tammikuussa 1642 hädin tuskin toipunut everstien kapinasta edellisenä vuonna. Kapinasta oli selvitty lahjomalla everstit takaisin Ruotsin puolelle avokätisillä läänityksillä ja rahallisilla kompensaatioilla, jotka maksettiin Ranskalta saaduista apurahoista. Vuoden 1642 alussa tällaisia resursseja värvättyjen upseerien lepyttelemiseksi ei enää ollut käytössä. Kenttäarmeijan sisäinen koheesio oli tuolloin pitkälti sotilaallisen ylijohdon, erityisesti sen uuden ja määrätietoisen ylipäällikkö Lennart Torstenssonin, käsissä. Ruotsin kenttäarmeijan komentajat Torstensson, Wrangel ja Königsmarck kunnostautuivat sotapäälliköinä seuraavan kuuden vuoden aikana. Breitenfeldin toisen taistelun (1642) ja Jankowin (1645) ratkaisevat voitot olivat osittain, elleivät jopa pitkälti, Lennart Torstenssonin henkilökohtaisten kykyjen ansiota. Torstenssonin astuttua syrjään vuonna 1645 hänen paikkansa otti Karl Gustav Wrangel, jonka johdolla armeija eteni Baijeriin, Frankeniin ja aina Habsburgien keskieurooppalaisille sydänmaille asti. Kun Westfalenin rauha solmittiin lokakuussa 1648, Königsmarckin johtama armeijaosasto taisteli jo Prahan, Habsburgien entisen pääkaupungin, muurien sisäpuolella. Tämä historian kulku olisi eittämättä ollut hyvin erilainen, mikäli Seckendorffin ja imperialistien suunnitelmat värvättyjen saksalaisupseerien käännyttämisestä tai Ruotsin sotilaallista ylijohtoa vastaan kohdistetusta strategisesta iskusta olisivat toteutuneet. Seckendorffin petos, tai sen ilmitulo, ansaitsee siten tulla nostetuksi esille eräänä kolmikymmenvuotisen sodan käänteentekevimpänä tapahtumana.

Tapahtumahistoriallista tunnustusta ansaitsee myös nimettömäksi jäänyt koiranpentu, jonka touhukkuuden ansiosta Seckendorffin petos tuli ilmi. Seckendorffin viestinviejän pistoolikotelosta tippuneet kirjeet olisivat saattaneet helposti hautautua hevostallin lattian peittäneisiin olkiin. Mikäli ne olisi myöhemmin kuitenkin löydetty, oljissa pyörineitä, kavioiden tallomia ja hevonkusen kastelemia kirjeitä olisi ollut vaikea lukea, saati sitten käyttää yksiselitteisinä todisteina sotaoikeuden istunnossa. Tapa, jolla Seckendorffin petos tuli ilmi, osoittaa vähintäänkin perustelluksi tuon muinaisten roomalaisten talojensa porttikiviin usein raapustaman kehotuksen cave canem – ”varokaa koiraa!”


Lähteitä ja kirjallisuutta:

Bogislav Chemnitz, Königlich Schwedischer in Teutschland geführter Krieges, vierter Theil, das andere Buch (Tukholma, 1855)
Leben des Kayserl. General-Feld-Marschalls Herrn Friedrich Heinrichs Reichs-Grafen von Seckendorff (Amsterdam, 1738)
Detlev Pleiss, ‘Das Kriegsfahrtenbuch des schwedischen Offiziers William Forbes. Von seiner Landung an der Unterelbe im Sommer 1634 bis zu seiner Rückkehr nach Stade im Winter 1649/50‘. Stader Jahrbuch 1995, 133–153
Samuel von Pufendorf, Der Schwedisch- und Deutschen Kriegs-Geschichte, vierzehendes Buch (?, 1688)
Magnus Västerbro, 101 historiska händelser: En annorlunda världshistoria (Tukholma, 2015)
Eberhard Wassenberg, Der Teutsche Florus (Danzig, 1645)

[Julkaistu Uuden Suomen Vapaavuorossa 25.9.2016]